Elokapinan Syyskapina, eli ajatuksia kansalaistottelemattomuudesta, välittämisestä ja kunnollisuuden strategiasta

Vain itse perustamiensa syiden vuoksi taistelee hyvin. Niihin samaistuessaan liekehtii.

René Char: Hypnoksen muistikirja (suom. Kristian Blomberg)

Otin keskiviikkona (6.10.) ensimmäistä kertaa osaa Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktioon. Aktion tavoitteena oli blokata itäisen kantakaupungin Etelä-Helsinkiin yhdistävä Pitkäsilta liikenteeltä ja siten aiheuttaa häiriötä asioiden normaaliin kulkuun. Tässä tapauksessa häiriö oli sekä konkreettinen että symbolinen, sillä kaupunkitilan haltuunottaminen, liikennevirtojen pysäyttäminen ja blokkauksen aiheuttama hämmennys alleviivaavat sitä, miten ”tavallisen arjen” ylläpitäminen nykytilanteessa perustuu ekologisen katastrofin pyyhkimiseen pois silmistä ja mielestä. Blokkaus on keskeytys tähän rauhoittavan normaaliuden illuusion tuotantoon.

Keskiviikon aktion tunnuksiksi oli valittu teksti “Hallitus, miten tämä ei ole ilmastohätätila”. Kymmenpäiväisen Syyskapinan keskeisenä tavoitteena on saada valtioneuvosto julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Tämä olisi julkinen signaali siitä, että ekologinen katastrofi on jo täällä, eikä paluuta “normaaliin” enää ole – päinvastoin, normaalin fossiilikapitalistisen elämäntyylin ylläpitäminen on kriisin alkusyy, itsessään siis jo katastrofi.

*

Olin jo viikkoa aikaisemmin (29.9.) osallistunut Syyskapinan ensimmäiseen mielenosoitukseen Mannerheimintiellä. Tapahtuma oli aluksi melko perinteisen mielenosoituksen oloinen, joskin koko tilaisuudessa oli varsin skitsofoninen tunnelma: äärioikeistolaisten vastamielenosoittajien paikalle tuomat ämyrit soittivat kovaäänisesti Jääkärimarssia, tubettajat liihottelivat ympäriinsä ottamassa snäppivideoita itsestään väkijoukon edessä ja rumpuryhmä soitti Eduskuntatalon edustalla rytmejä kapinallisille, jotka lauloivat hippiliikkeen ikivihreitä vastarintachantteja.

“Mielenosoitukset on niin postmoderneja nykyään”, totesin ystävälleni. Pohdimme ääneen, oliko tapahtuma kenties osa Baltic Circle -festivaalia. Musiikkitalon edustalle kerääntynyt, polkkaa soittava ja Suomen lippuja liehuttava joukkio ainakin oli selvästi osa jotakin kansanmusiikkitapahtumaa. Kansalaistorille ryhmittyneet, vihreää valoa hehkuvat asuntovaununäyttelyn autot puolestaan näyttivät kutsulta immersiiviseen esitykseen.

Mielenosoitus sai uuden käänteen, kun poliisi alkoi kulkea väkijoukon läpi toistaen kovaäänisistä käskyä poistua ajoradalta: “Tämä on poistumiskäsky.” Tässä kohtaa hieman yli puolet kadulla seisovista ihmisistä siirtyi jalkakäytäville ja pyöräteille. Kiinniottovalmiudessa olevat kapinalliset jäivät istumaan kadulle blokkiasetelmaan ajoradan poikki kulkeviksi riveiksi. Varmemmaksi vakuudeksi poliisi kävi vielä patistamassa ja tuuppimassa ajoradan laidalla seisovia ihmisiä erotellakseen tukijat tottelemattomista. 

Seuraavat pari tuntia seisoskelimme tien laidassa ja seurasimme merkillistä näytelmää, jossa kadulla istuvat ihmiset vietiin yksitellen HSL:n busseihin, jotka toimivat illan aikana kiinniotettujen kuljettamiseen poliisiasemille. Tilanne oli itsessään hyvin esityksellinen, kuten eräs kiinniotettu ystäväni myöhemmin totesi: sivustaseuraavien rivistöt muodostivat keskelle katutilaa eräänlaisen areenan, jonka keskellä mielenosoittajat istuivat retkituoleillaan ja istuma-alustoillaan. Poliisiautot ja poliisien rivistöt puolestaan muodostivat kadun ympärille vielä toisen, rituaalisen rajan, väkivallan mahdollisuudella varatun kiellon. 

*

Ensimmäisen illan jälkeen jäin miettimään, mikä varsinaisesti estää itseäni osallistumasta kapinointiin muutenkin kuin vain satunnaisena mielenosoituksen osanottajana. Olin seurannut Elokapinan toimintaa jo pidemmän aikaa, joskin pienen etäisyyden päästä. Toiminnan tavoitteet ja oikeutus olivat minulle kuitenkin täysin selviä. Keskiviikon ja sitä seuraavien päivien aikana lisäksi koin, että liikkeellä ja sen sanomalla on parhaillaan käynnissä jonkinlainen momentum – julkinen tila on avautunut ja mielenosoitukset ovat saaneet aikaan murtuman kollektiivisessa tietoisuudessa. Tästä toimii osoituksena Elokapinan aiheuttama pahennus ja raivo sen vastustajissa. Huominarvoista on, miten pitkään median ilmatilaa hallinnut reaktionaarinen, poliittiseen korrektiuteen suuntautuva transgressio tuntui nyt joutuvan itse omaksumaan paheksujan roolin; tällä kertaa äärioikeisto oli se, joka joutui reagoimaan. Sebastian Tynkkysen parveilu kameroineen paikan päällä tuntui jo itsessään merkiltä siitä, että olimme tapahtumien keskiössä – mutta tapahtuman kärjen muodosti Elokapinan tekemä aloite, jota Tynkkysen kaltaiset perussuomalaisten satelliitit joutuivat yhä kiivaammin kehystämään ja päällekirjoittamaan oman agendaansa sopivaksi.

Yksi merkki murtumasta oli myös suurten medioiden reaktio keskiviikon mielenosoitukseen. Helsingin Sanomat ilmoitti pääkirjoituksessaan (28.9.), että mielenosoittajien toimintatavat kääntyvät itseään vastaan. Vielä pidemmälle meni Ilta-Sanomat, jonka pääkirjoituksen (29.9.) mukaan “ympäristöasioissa voi onnistua ilman käsirysyä poliisin kanssa”.

Viimeksimainittu herätti itsessäni ja varmaankin myös muissa paikallaolleissa ihmetystä. Ihmiset kuitenkin istuivat kaduilla rauhallisesti ja kävelivät pidätysbusseihin ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Syyskapinan alla ilmestyneessä tutkija Janne M. Korhosen kirjoituksessa käydään puolestaan läpi tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan ilmastoaktivismilla ei ole Helsingin Sanomissa pelätyn kaltaisia, ilmastotavoitteita vastaan kääntyviä vaikutuksia. Päinvastoin.

Se että valtamedioiden on turvauduttava suoranaiseen valehteluun ja väärintulkintaan tai vähintäänkin tosiasiana kuulutettuun, mutta tarkemmin katsottuna katteettomiin epäilyksiin kertoo käsitteellisemmän tason ongelmasta, jonka Elokapinan toiminta tuottaa medioille. Näennäisen paradoksaalisesti, Elokapinan toimintatavat ovat läpinäkyviä ja väkivallattomia, vaikka ne pyrkivät lain rikkomiseen: kansalaistottelemattomuus näyttäytyy kuvaston tasolla radikaalina, vaikka vaatimuksena on päätöksenteon perustaminen tieteeseen, minkä ei periaatteessa pitäisi olla kovin radikaali vaatimus. Elokapinan toiminta luo särön tuttuun kertomuskaavaan mielenosoittajista levottomuuksia aiheuttavina rettelöitsijöinä, joiden poliittiset vaatimukset voidaan sivuuttaa tarkastelemalla mielenosoituksia vain poliisin ja järjestyslain näkökulmasta. Mediakoneen ajautuminen ylireagointiin ja argumentaation sakkaamiseen kertoo juuri oikosulusta tässä logiikassa. 

*

Viime lauantaina (2.10.) sama näytelmä toistui Mannerheimintiellä. Vaikka en itse ollut paikalla, tapahtunut sai minut ajattelemaan, että voisin viimein ottaa asiakseni todella mennä mukaan Elokapinan toimintaan, nyt kun mielenosoitukset eivät näyttäneet enää kertaluontoiselta tapahtumalta, hetkelliseltä adrenaliinipiikiltä joka hiipuu pian alkamisensa jälkeen, vaan pidemmältä prosessilta joka jättää myös vähemmän tilaisuuksia selittää omaa saamattomuuttaan itselleen tekosyin, joihin ei itsekään usko.

Vähintäänkin tuntui hyvältä idealta ottaa toiminnasta tarkemmin selvää, jotta mukaan meneminen sopivan tilaisuuden tullen olisi helpompaa.

Ilmoittauduin siis kansalaistottelemattomuuskoulutukseen, joita Elokapina mainosti feedeissään. Lähtökohtaisesti en ehkä ollut koulutuksesta järin innostunut. Ei kai kiinniotetuksi tulemisessa nyt niin paljon opeteltavaa ole? Ajattelin kuitenkin kuunnella puolella korvalla läpi infot.

Koulutus oli kuitenkin jotain muuta kuin olin ajatellut. Tapahtumasta sai tietysti paljon laki-informaatiota ja ohjeita, mutta paljon olennaisemmassa osassa oli toisiin tutustuminen ja yhteisten rajojen tunnustelu. Kolmisen tuntia kestäneen koulutuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa ehkä todella vaikuttunut. Olin vaikuttunut siitä, miten ammattimaisella otteella koulutus oli järjestetty. Ammattimaisella tarkoitan sitä, miten osallistujien – joista monet olivat ensikertalaisia, empiviä ja varovaisen uteliaita – erilaiset tarpeet siinä kohdattiin: tavalla, jossa oli selvästi ymmärrystä tämäntyyppisten prosessien monimutkaisuudesta ja jokaisen ihmisen omasta tavasta suhtautua ja reagoida puheena oleviin asioihin. 

Tässä on luultavasti jotain olennaista kun ajatellaan Elokapinaa ilmiönä ja liikkeenä. Toiminnassa pidempään mukana olleet korostivat, että oma hyvinvointi tulee ensimmäisenä, sitten vasta yhteinen asia. Tämän ääneen sanominen on tärkeää, sillä paineistetuissa tilanteissa toimiessa ja vihamielisten reaktioiden kohteeksi joutuessa tulee helposti kovettaneeksi itseään, mikä voi johtaa siihen ettei osaa enää tunnistaa omia voimiaan ja alkaa suhtautua itseensä ja myös toisiin ankarammin kuin on kestävää. Kestävä toimintakulttuuri joista ympäristöliikkeiden piirissä on puhuttu viime vuosina, on nähdäkseni juuri ymmärrystä siitä, miten liikkeen voima ja onnistuminen riippuu ennen kaikkea sen kyvystä olla polttamatta loppuun siinä toimivia ihmisiä; lempeys ja oman haavoittuvuuden tunnustaminen on osa sosiaalista ekosysteemiä, jossa on tilaa hyvin erilaisille kehoille, kykyisyyksille, haluille ja herkkyyksille. Tämä on myös edellytys liikkeen uusiutumiselle ja kasvulle.

Nämä ovat tietysti ihanteita, joiden ääneen sanominen on helpompaa kuin niiden jalkauttaminen käytännön toimintaan. Elokapinassa tämä tuntuu omien havaintojeni pohjalta otetun vakavasti. Ylipäätään täytyy sanoa, että kaikista liikkeistä joihin olen osallistunut, Elokapina on parhaiten organisoitunut. Tämä tarkoittaa yhtäältä sitä, että toiminta on selkeästi järjestäytynyttä, suunnitelmallista ja perinpohjaisesti harkittaua. Eri osa-alueet on otettu kattavasti huomioon ja liike kykenee nopeisiin, operatiivisiin päätöksiin tinkimättä silti itseorganisoituvuuden ja horisontaalisuuden ajatuksesta.

Yhteisön sisäinen demokratia näkyy muun muassa siinä tavassa, jossa keskiviikon aktiotakin suunniteltiin ja suunnitelmia muutettiin palautteen pohjalta viime metreille asti. Tämäntyyppinen toiminta, joka on sekä tehokasta että neuvottelevaa, on mahdollista vain pitkällisen toimintakulttuurin kehittämisen ansiosta. Elokapinassa arvokkaalta tuntuu juuri se, miten yhdessätoimiminen perustuu toisten kunnioittamiseen ja kuuntelemiseen. Lisäksi tähän työhön on löydetty käytännöllisiä työkaluja ja sanoittamisen tapoja. Rakenteiden ja roolien selkeys ja toiminnan tavoitteiden jatkuva artikuloiminen yhdistettynä aukilausuttuun sitoutumiseen antirasistisiin käytäntöihin, ja muutenkin jakavista oletuksista pidättäytyminen – esimerkiksi sivistyssanojen käytön rajoittaminen sellaisissa keskusteluissa, joissa ei voi olettaa toisten olevan korkeakoulutettuja tai tuntevan kyseisiä termejä – tekevät toimintaa avoimemmaksi monenlaisille osallistujille.

Ihanteen toteuttaminen käytännössä vaatii osallistujilta palautteelle altistumista ja toisaalta kollektiivista vastuuta tilanteesta, minkä takia se ei ole mitenkään helppoa. Yhtenä keskeisenä piirteenä niissä keskustelutilanteissa joihin itse osallistuin, oli myös jännitteiden jatkuva purkaminen hyväksyvällä ruumiinkielellä, käsimerkeillä ja toisten huomioonottamisella omissa puheissa. 

Kiinnostava piirre tähän välittämisen ilmapiiriin liittyen on se, miten siinä aukilausutusti luovutaan “toksisesta individualismista”, myrkyllisestä yksilöllisyydestä, joka on yhtä aikaa seurausta yhteiskunnallisista rakenteista että itsessään rakenne, joka tuottaa tietynlaista yksilöllisyyttä. Myrkyllisyys viittaa tässä kohtaa siihen, miten nykyhetken yhteiskunnassa yksilöiden tietyssä mielessä kuuluukin suhtautua toisiinsa välinpitämättömästi, eikä omien valintojen ja tekojen seurauksia tarvitse kohdata.

Jossain kohtaa joku liikkeen toimija muotoilikin minusta hienosti, miten välinpitämättömyyden korvaaminen välittämisellä on itsessään osa ekologiseen kriisiin vastaamista. Jos meillä on tulevaisuus, se on nimenomaan uusissa yhdessätoimisen käytännöissä, ei yksilöinä vastaanotetussa kauhussa ja syyllisyydessä. Tämä tekee Elokapinasta minulle pidemmälle tulevaisuuteen suuntautuvan projektin. Vaikka liike muuttaisi muotoaan tai lakkaisi, tämän kaltaiset liikkeet ovat minusta se juurikasvusto josta tulevaisuuden yhteiskunta nousee, ainakin sellainen jolla on edellytyksiä tarjota elettävyyttä enemmän kuin nykyhetken talouskasvuun, palkkatyöhön ja fossiilienergian polttamiseen perustuvalla elämänmuodolla. 

*

Keskiviikon aktio siirsi protestin näyttämön Mannerheimintieltä – Eduskuntatalon edustaman parlamentarismin ja Mannerheimin patsaineen edustaman valkoisen Suomen kulisseista – Pitkällesillalle, joka on historiallisesti erottanut työväenluokkaisia kaupunginosia eteläisistä yläluokan alueista. Sillan partaassa on yhä jälkiä Helsingin valtauksen aikaisista ammusten osumista. Tätä taustaa vasten liikenteen katkaisu sillalla tuntui täsmälliseltä ilmaukselta sille, miten ilmastopolitiikan epäonnistumisen myötä “yhteiskuntasopimus on rikki”, kuten Elokapinan Kesäkapinassa uhmakkaasti julistettiin. 

Tunsin levottomuutta jo hyvissä ajoin ennen aktiota. Tiistain ja keskiviikon ajan huomasin käyväni itseni kanssa dialogia siitä, tarvitsiko minun todella osallistua aktioon. Halusinko todella tulla kiinniotetuksi, alistua kaikkeen epämukavuuteen mitä siitä seuraa? 

Stressiä aiheutti myös ajatus siitä, etten voi hallita sitä merkitystä joka aktiolla tulee olemaan mediassa ja siten myös tuttujen ja tuntemattomien mielissä. Tapahtuma pysyy avoimena niin kauan kuin se on potentiaalinen ja eri tulkinnat käyvät kamppailua sen merkityksestä. Luultavasti mitään tapahtumaa ei voisi olla, ellei sen mukana seuraisi riski odottamattomista seurauksista, muuttujista joita ei osannut ottaa lukuun.

Toisaalta tunsin sisälläni voimakasta velvollisuudentunnetta. Itseasiassa se oli varmaan voimakkain affekti joka minua ajoi. Velvollisuudentunne esitetään välillä vastakohtana halulle ja nautinnolle, ikään kuin velvollisuuden täyttäminen olisi jotain ulkoa omaksuttua, omien halujen lykkäämistä Freudin todellisuusperiaatteen hengessä.

On totta, että omassa pohdinnassani oli mukana aimo annos “tehdään nyt sitten tämäkin” -tyyppistä sisäistä puhetta, joka on tuttua erilaisten epämiellyttävien mutta velvoittavien asioiden hoitamisesta. Jos kuitenkin poraudun tarkemmin siihen, miltä minusta varsinaisesti tuntui, keskeisenä motiivina oli halu olla paikalla ja osallistua tapahtumien muotoutumiseen sisältä käsin. Poisjättäytyminen olisi tuntunut vetäytymiseltä järkisyiden ja arkisten roolien taakse, siis lopultakin vallan antamiselta omille peloille ja epävarmuuksille.

Kaikista riskeistä huolimatta tuntui, että aktioon osallistuminen tulisi olemaan riskin arvoista: ajattelin kaikkia niitä voimattomuuden, katkeruuden ja melankolian täyttämiä hetkiä, jotka olen viettänyt ajattelemalla ilmastokriisin mittakaavaa, synkkeneviä ennusteita ja valtavaa, historiallisen tason epäoikeudenmukaisuutta, joka koskettaa myös itseäni ja omaa elämääni. Halu osallistua aktioon oli halua olla olematta poissa. Se oli halua aineellistua toimijana keskellä olosuhteita, jotka aktiivisesti hajottavat jokaisen kohtaamansa kollektiivisen toimijuuden muodon ja tarjoavat vastineeksi vain turtaa, itsestään ja omista mahdollisuuksistaan vieraantunutta yksilöatomin olemassaoloa, joka tekee elämästä parhaimmillaankin vain kärsimyksen poissaoloa. 

*

Kaksi tuntia ennen aktiota istuin minulle tuntemattomien, mutta silti välittömien ja ystävällisten ihmisten keskellä lähiryhmätapaamisessa, jossa käytiin läpi tulevia tapahtumia. Kun siirryimme tapahtumapaikalle, emme vielä tienneet kaikesta valmistautumisesta huolimatta, miten tapahtumat tulisivat etenemään in situ. Aktio oli huolellisesti suunniteltu koreografiaa myöten, joten epävarmuus liittyi eniten poliisin ja ulkopuolisten reaktioon. 

Aktion alku olikin kaikkein jännittävin osuus illassa. Silta katkaistiin yhtä aikaa molemmista päistä suojateiden kohdalta. Tapahtuneesta kuvatulla videolla näkyy, miten suojateille liikennettä pysäyttämään asettuneet rivistöt vetäytyvät hallitusti istumablokiksi sillan alkuun. Heti kättelyssä paikalla on poliiseja ohjaamassa liikennettä. Silti pääasiallinen vaikutelmani on, että aktio sijainteineen tuli poliisille yllätyksenä.

Olin itse henkisesti valmistautunut siihen, että voisin joutua kiinniotetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka istuin kadulla seuraavat kolmisen tuntia. Siirryimme tukiparini kanssa kadulta jalkakäytävän puolelle vasta kun poliisi saapui pidätysbusseineen tyhjentämään kadun sitä päätyä, jossa olin. Siinä kohtaa aktio oli kestänyt jo niin kauan, että katsoin sen tavoitteiden tulleen täytetyksi. 

Mediauutisoinnin perusteella voi syntyä käsitys, että kiinniotetuksi tuleminen Elokapinan mielenosoituksissa on jonkinlainen automaatio. Näin ei kuitenkaan ole. Sen lisäksi että kadulla istuvat ihmiset muodostavat vain pienen, joskin hyvin näkyvän osan liikkeestä, kiinnioton voi välttää poistumalla kadulta missä vaiheessa vain. Aktiossa johon osallistuin, poliisi antoi ensimmäisen poistumiskäskyn megafonilla ja jokaiselta kadulla istuvalta kysyttiin vielä erikseen, haluaako tämä poistua. Kiinniotettavat saivat myös itse päättää, kävelevätkö he pidätysbussiin vai tulevatko he kannetuksi sinne. 

Toiminnan riskitasoa voi siis säädellä, varsinkin silloin kuin tilanne on yhtä hallittu kuin se oli keskiviikkona. Paljon on kiinni myös poliisin tavasta reagoida. Viime vuonna poliisi käytti Elokapinan Hätäjarrutus-mielenosoituksen hajottamiseen OC-sumutetta, mitä käsittelin tuoreeltaan tässä blogissa. Sumutteen käytöstä syntynyt julkinen kohu ja tuore syytteen nostaminen kuutta poliisia vastaan on ehkä vaikuttanut siihen, ettei poliisi ole Syyskapinan aikana käyttänyt sumutteen kaltaisia voimakeinoja. Toisaalta Mannerheimintien blokkien nopea purkaminen toisin kuin kesällä, jolloin Elokapinan Kesäkapinan annettiin yöpyä keskellä katua, kertoo tulkintani mukaan siitä, miten poliisin strategisiin valintoihin vaikuttaa poliittinen paine. Oppositio käyttää Elokapinan mielenosoituksia lyömäaseena hallitusta vastaan, joka on samalla Elokapinan kampanjoinnin kohde numero yksi. Virkamiehen toimivallan puitteissa toimiva poliisi yrittää näyttää, että se on tehtäviensä tasalla ja toimii asiassa tarvittavalla ripeydellä, samaan aikaan kun se yrittää toimia julkisuudenkestävästi, tilannetta liikaa eskaloimatta. 

*

Aktion varsinainen kansalaistottelemattomuus, tietoinen lainrikkominen, on juuri poliisin poistumiskäskyn noudattamatta jättäminen. Tästä voi tulla kiinniotetuksi ja saada sakkorangaistuksen.

Varsinainen vastakkainasettelu poliisin kanssa ei ole kuitenkaan Elokapinan toiminnan tavoitteena. Vaikka poliisin toiminta – joka on olemuksellisesti hygieenistä ja rasistista vallankäyttöä ja erilaisten yhteiskunnallisten hierarkioiden ylläpitämistä – ja äärioikeistolaisten trollien häiriköinti tai joidenkin ohikulkijoiden huutelu ovat kiihdyttäviä tekijöitä, jotka herättävät myös itsessäni erilaisia aggressiivisia puolustautumisimpulsseja, kuten impulssin huutaa takaisin, samalla tunnistan reaktiivisen logiikan johon tuntemukseni perustuvat. Elokapinan toiminnassa tämä synkkä viettienergia on päätetty selättää. Provosoitumisen sijaan toimimisen tavassa on jotain stoalaista.

Reaktioluuppiin ajautumisen sijaan omat päämäärät on pidettävä selkeinä ja priorisoituina. Mieluummin otan tyynenä vastaan sen mitä tulee kuin tarjoan materiaalia yrityksille ampua alas ja marginalisoida mielenosoituksen sanoma ja tavoitteet, kuten voi käydä jos vastamielenosoittajat ja virheitä etsivä media saavat tukea narratiivilleen “kahdesta ääripäästä” tai poliisin kanssa rettelöinnistä.

Seurasin mielenosoituksen loppuun asti jalkakäytävällä seisten ja lauloin muiden mukana kuorossa lausetta “Katoan” nousevana ja laskevana hymninä, samalla kun kadulla istuvia vietiin busseihin. Keskiviikon mielenosoituksesta teki omalla erityisellä tavallaan esityksellisen juuri paikalla livenä soitettu musiikki. Musiikin kirskahtelevat, tummat ja suhisevat äänet virittivät tilanteeseen ilmastohätätilaan voimakkaasti assosioituvan äänimaiseman, jota ennen pitkää kuulokuvaan askeltavat, humoristisemmat rytmikuviot pellemarssiviboineen sopivasti kevensivät.

Varsinkin blokkauksen alussa instrumenttien kuuntelu tuntui hyvältä tavalta pitää ajatukset itse pääasiassa, eli paikallaan istumisessa. Joidenkin humalaisten ohikulkijoiden vihaiset huudot ja tilanteen yleinen hermostuttavuus pysyivät taustalla, kun musiikki avasi tilanteeseen toisen tason, sopivan määrittämättömän mutta kuitenkin tunteita kohottavan mielikuvamaaston. Blokkauksen loppupuolella, kun äänihuulet olivat laulamisesta ja hyräilystä jo väsyneet, itseäni ilahduttivat myös myös yksittäisen soittajan livertelevä saksofonisoolo keskellä katua.

*

Viimeinen bussi lähti klo 22, eli neljän tunnin kuluttua mielenosoituksen alkamisesta. 123 ihmistä otettiin kiinni. Vaikka aktiossa on paljon myös muissa rooleissa toimivia ja vaikka toiminnassa mukana olevat korostavat, että kadulla pysyttely kiinniottoon asti on vain yksi osallistumisen tapa, on luku ehkä hyvä indikaattori sille, miten paljon ihmisiä liike pystyy mobilisoimaan kaduille: 140, 142 ja 123 ihmisen valmius tulla kiinniotetuksi viikon sisällä on Suomen oloissa mielestäni aidosti merkittävä voimannäyte. 

Kansalaistottelemattomuus on yksi Elokapinan keinoista. Se on myös sen keskeisin tapa erottua muista kansalaisliikkeistä, joista monet käyttävät kansalaistottelemattomuuden keinoja vain hyvin rajatusti, esimerkiksi ammattilaistason aktivistien pistemäisissä aktioissa. Matalan kynnyksen kansalaistottelemattomuus saa Elokapinan tapauksessa toisenlaisen funktion, sillä siinä pyritään toistuvaan, massamittaiseen kieltäytymiseen tottelemasta.

Sillä että mahdollisimman moni jää mahdollisimman pitkäksi aikaa tielle istumaan, on tietysti se käytännöllinen hyöty, että kadun tyhjentämisessä kestää pidempään. Tällöin liikenteelle aiheutunut häiriö ja siitä seuraava huomio on suurempaa ja pitkäkestoisempaa.

Toimintatapa on osallistujille yksinkertainen ja helposti toistettava. Toistuessaan aktioihin alkaa muodostua jotain seremoniallista. Sisäisenä kokemuksena kadulla istuminen on rauhoittavaa, sillä Elokapinan toiminta perustuu selkeään moraaliseen ja eettiseen pohjaan, joka itsessään antaa lujuutta vastata seuraamuksista. Moraalinen etulyöntiasema tuntuu perustuvan juuri siihen, ettei mielenosoittajilla ole mitään salattavaa, eivätkä he hyödy tapahtumasta itse mitenkään. Asetelma syntyy myös siitä, että kritiikin kohteena on keskustavasemmistolaisen hallituksen ilmastopolitiikka, joka näyttäytyy ulospäin ristiriitaisena ja tarjoaa mahdollisuuksia kaksinaismoralismin ja ristiviestinnän paljastamiseen. 

*

Ja tottahan se on. On yhtä aikaa hyytävää ja kiinnostavaa, miten omaa järkevyyttään ja rationaalisuuttaan joka käänteessä korostava länsimainen homo economicus yrittää säilyttää järkensä nykyisessä hiljalleen syvenevässä kriisitilanteessa. Tieteen ja kehityksen nimeen vannova edistysuskoinen arkijärki ei voi enää entiseen tapaan perustella itseään tieteen avulla, sillä yhä kasvava määrä ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutumista koskevaa tutkimustietoa ja siitä seuraavat johtopäätökset vaadittavien muutosten nopeudesta eivät tue vanhoja talouskasvun, työpaikkojen ja tehokkuuden liturgiaa. Tällaisessa tilanteessa järki ei olekaan tosiasioihin sitoutunutta, vaan sen “realismi” perustuu ainoastaan nykyisten valtasuhteiden kyyniseen tunnustamiseen – status quon säilyttämiseen lyhyellä aikavälillä, vaikka se tarkottaisi tasapainon järkkymistä ja hallitsematonta muutosta keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Tämä näkyy myös nykyisen hallituksen politiikassa. Kun ilmastonmuutosta ei voi enää täysin lakaista pois näkyvistä, tilalle on tullut uusia vaatimuksia hidastaa tarvittavia muutoksia ja tehdä ne “sosiaalisesti kestävällä tavalla”, mikä tarkoittaa saastuttavien elinkeinojen alasajon pitkittämistä, polttomoottoriautoilijoiden lepyttelyä ja vahingollisten tukimuotojen jatkamista. Tähän on tietysti omat perusteensa, sikäli kuin pelissä on äänestäjien puolueille antama mandaatti ja viime kädessä yhteiskuntarauhan säilyminen.

Syy yhteiskuntarauhan järkkymiseen on kuitenkin välttämättömien ilmastotoimien lykkääminen. Toimet olisi voitu aloittaa hallitusti jo vuosikymmeniä sitten, mutta globaali ja paikallinen valtasuhteiden koostumus on varmistanut, ettei tätä tietä ole enää valittavana. Viivyttely ilmastotoimissa on siis tosiasiassa kriisin maksattamista tämän hetken nuorilla, vielä syntymättömillä ja kaikilla niillä, jotka joutuvat jo nyt kamppailemaan elämän edellytyksistä ketjuuntuvien kriisien keskellä.

*

Jos valtasuhteet ovat syynä ekologiseen kriisiin ja nykyiseen ilmastohätätilaan, kuinka paljon silloin totuus, oikeassaoleminen ja moraali painavat puntarissa?

Tietoon ja totuuteen Elokapina kuitenkin vetoaa. Keskiviikon mielenosoituksessa oli 25 tutkijaa eri Suomen yliopistoista. Media on halunnut kehystää mielenosoittajat “nuorina”, mikä tietysti tukee osaltaan kuvaa viattomista, muita vaikutuskeinoja vailla olevista ihmisistä, jotka heittävät hennot kehonsa väkivaltakoneistoa ja aikuisten urautunutta ajattelutapaa vastaan. Kulttuurimme haluaa nähdä nuorissa jotain pilaantumatonta, välähdyksen intuitiivisesta selvänäköisyydestä asioiden suhteen, samalla kun nuorten kriittisyyttä toisaalta vähätellään muodin mukana menemisenä ja muualta omaksuttuna puheenpartena.

Abstraktiin oikeudenmukaisuuteen vetoaminen voi pahimmillaan viedä poliittiselta toiminnalta terän ja sulkea sen ‘kauniin sielun syndrooman’ kaikukammioon, jossa pelko virheitä kohtaan estää toimimasta. Kaipuu varmuuteen voi kahlita liikaa tilanteessa, jossa lopullisia totuuksia ei voi koskaan kuitenkaan tietää ja jossa vastapelureilla ei ole vastaavaa tarvetta perustella uskomuksiaan vertaisarvioidulla ja huolellisesti lähteistetyllä tiedolla.

On kuitenkin yksi asia käyttää totuuden vaatimusta aseena kuin tehdä siitä itselleen Jumala. Ilmastokriisin keskellä todistusvastuun pitäisi muutenkin olla fossiilisilla yrityksillä ja niitä tukevilla valtioilla, ja tämän seikan painottamiseen vaatimus tieteeseen perustuvasta ilmastopolitiikasta tuntuu sopivan. Ilmastonmuutoksen poliittinen historia kuitenkin opettaa, että oikeudenmukaisuus ja tieteellinen tieto ovat tyhjiä kirjaimia niin kauan kuin niiden takana ei ole poliittista voimaa, joka kykenee saamaan niillä jotakin aikaan.

Millainen poliittinen voima Elokapina sitten on?

Kuvasin jo edellä omaa tuntumaani liikkeen toimintakulttuurista, joka on sensitiivinen ihmisten erilaisille tarpeille ja kykyisyyksille. Ulospäin kansalaistottelemattomuusaktiot voivat samalla näyttäytyä uhrautumisen ihannoimisena, asketismin kulttina. Toisaalta osaa ihmisistä näyttää provosoivan liikkeessä juuri heikkouden esiintuominen: “Menkää töihin” lienee tästä syystä niin yleinen vastalause erityisesti nuivasti suhtautuvien nuorten miesten keskuudessa. Liikkeeseen vastustajien taholta liitetty asioiden liian-vakavasti-ottaminen, neuroottisuus ja ahdistuneisuus sekä toisaalta mielenosoittajiin projisoitu velttous – jota poliisin käsissä veltoksi valahtaminen tuntuu lihallistavan – ovat ehtymätön väkivaltafantasioiden lähde, jossa yhdistyy tarve ‘antaa isän kädestä’, ts. takoa ryhtiä velttoon lihaan, ja toisaalta murtaa ja murskata, hakata tieltä sitkas liaani.

*

On kiistämätöntä, että kulttuurisena kertomuksena tien sulkemisessa omalla keholla ja vapaaehtoisella antautumisella poliisin poiskuljetettavaksi on jotain yhteistä kristillisen martyrologian ja 1960-70-luvun sodanvastaisten rauhanliikkeiden kanssa. Ei ole sattumaa, että juuri kristityt ja partiolaiset ovat aktivoituneet toimimaan Elokapinassa: tunnetusti varhainen ympäristöliike sai vaikutteita kveekarien tapaisilta uskonnollisilta liikkeiltä. Itseäni Elokapina muistuttaa myös Prometheus-leireistä. Samanlainen empatian ja “uteliaan pohdiskelun” ilmapiiri tuntuu leijuvan Elokapinan ympärillä.

Elokapinalaiset itse ovat linjanneet, ettei kiinniottoja ole syytä glorifioida. Syy sille, ettei kiinniottotilanteissa ihmisille hurrata tai taputeta, on se, että poliisin kiinniottamaksi joutuminen on valkoisen ihmisen etuoikeuksien suojissa radikaalisti erilainen kokemus kuin rodullistetuille kehoille, joille poliisi on paljon arkisempi uhka eikä kiinniotetuksi tulemiseen liity sankaruuden sädekehää. 

Bipoc-ihmisiltä viime kesänä kritiikkiä saanut liike on muutenkin ottanut antirasismin yhdeksi keskeiseksi periaatteekseen. Glorifioinnin välttäminen on tästä syystä ymmärrettävää.

Samalla välttäminen voi saada outojakin kierroksia. Keskiviikkona todistin yhtä tilannetta, jossa joku kadun vierellä seisova alkoi taputtaa kun poliisi kantoi mielenosoittajia bussiin. Nopeasti häntä ojennettiin toisen jalkakäytävällä seisovan taholta: “Eipäs glorifioida siellä!” 

Yhteisö valvoo normejaan. Samalla kysymys on kuitenkin tapahtumasta ja toimintamallista, joka isoilta osin perustuu juuri siihen, että osa ihmisistä menee tieten tahtoen kiinniotettavaksi – tähän kannustetaan, ja siihen perustuu liikkeen saama näkyvyys ja huomio.

Tästä näkökulmasta ajateltuna keskiviikon aktio oli medialle ja julkiselle katseelle suunnattu esitys, joka perustuu laillisuusnormin kyseenalaistamiseen järjestyslakia itseään perustavampina nähtyjen syiden nojalla. Myös monille kiinniotetuille kysymys on varmasti siitä, että he ovat ylpeästi ja vapaaehtoisesti menossa putkaan ilmastohätätilan takia. He haluavatkin saada huomiota tärkeälle asialle ja tehdä tottelemattomuudesta omalla esimerkillään hyväksyttävämpää.

Glorian tavoitteleminen ja antaminen on siis tässä mielessä tapahtumaan sisäänkirjoitettuna. Taputtamisen ele tuntuu kuitenkin paljastavan sen tavalla, joka ei kestä kaikkein antirasistisimmin tiedostavaa katsetta, tai tuota katsetta performoivaa, sisäisesti konstruoitua kritiikin ääntä. Samalla edelläkuvatun kaltaisesta glorifioinnin kieltämisestä tulee kritiikin performanssi, valkoisen itsekritiikin esitys. 

Ymmärrän kritiikin sisällön. Samalla ajattelen, että antirasistisen projektin ydin on sittenkin jossain muualla, niissä hitaasti muutettavissa ja laajasti sisäistämissämme kehonormeissa ja toimijuuden muodoissa, joihin tukeudumme niin kauan kuin elämme rasismin läpäisemässä yhteiskunnassa. Kielen ja reagointitapojen poli(ti)sointi on vaarassa muuttua pikkumaiseksi, jos sitä ei motivoi rodullistettujen oma ymmärrys konteksteista ja niihin liittyvistä tulkinnoista vaan valkoisten kategorinen pelko omista virheistä.

*

Tähän liittyen näen liikkeen tulevaisuuteen liittyen muutamia avoimia kysymyksiä.

Yleisesti ottaen ajattelen, että Elokapina on tällä hetkellä merkittävin suoran toiminnan liike Suomessa ja toivon että liikkeen hyvin alkanut kasvu ja laajentuminen jatkuu ja liikkeen toiminta saa mukaansa uusia ihmisiä. Kaikille itseni kaltaisille empiville, epäilysten täyttämille ja mukavuudenhaluisille ihmisille suosittelenkin liikkeen toimintaan tutustumista ja esimerkiksi kansalaistottelemattomuuskoulutukseen osallistumista. Jos ajattelit osallistua johonkin kansalaisliikkeeseen 2020-luvulla, tämä voi olla hyvä valinta – jo siksikin, että eri arvioiden mukaan ilmastonmuutoksen seurausten hillitsemiseen on enää muutama vuosi aikaa. Kansalaistottelemattomuus 2020-luvun alussa on siis myös tulevaisuutta ajatellen yksinkertainen ja helppo tapa yrittää vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Toisin kuin kapinaretoriikka esittää, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus ei ole “viimeinen keino” joita meillä on käytettävissämme. Mutta keskiluokkaisella taustalla varustetulle, elämästään nauttivalle ihmiselle se on varmasti viimeinen näin helposti valittavissa oleva.

Liikkeet joissa olen ollut mukana ja joiden toimintaan on liittynyt konfrontaatioita poliisin kanssa ja siitä seuraavaa repressiota, ovat päätyneet nopeasti umpikujaan ja päätyneet käymään elinkaarensa läpi pikatahdissa. Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat kirjassaan Mille Plateaux eri tavoista, joilla deterritorialisaatio – halun virtojen kiihdyttäminen ja sijoiltaannyrjäyttäminen – voi johtaa vapauden sijaan sisäiseen luhistumiseen ja fasismiin. Sen sijaan että konfliktiin asettuva liike muodostuisi fasistiseksi sotakoneeksi, on löydettävä eri tilanteisiin sopivia työkaluja ja järjestäytymisen tapoja, jotka väistävät yhtäältä vallitsevaan järjestykseen sulautumisen ja reterritorialisaation, toisaalta fasismin “mustan aukon”.

En näe tällä hetkellä, että Elokapinan kohdalla olisi syytä pelätä liikkeen muuttumista ulossulkevaksi ja oman kivun ympärille käpertyväksi liikkeeksi, joka alkaa paranoidin tavoin kyräillä mahdollisia liittolaisiaan. Tähän kapinallisten ymmärrys elämän monenlaisuudesta ja terveellisesti tunteisiin suhtautuva toimintakulttuuri ovat hyviä vastalääkkeitä, vaikka toiminta vihamielisessä ympäristössä on omiaan korostamaan poliittisissa liikkeissä itsesuojelua avoimuuden kustannuksella. (Hyvänä verrokkina huippuvuosistaan alas painunut äärioikeistolainen katuliike, joka tuntui liimautuneen reaktiivisena jäänteenä Elokapinan kylkeen: verrattuna vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa nousseeseen liikehdintään kyseessä on menneen toiston resignoitunut jäänne, jolle Sebastian Tynkkysen joka paikkaan ehtivä sähköjänismäinen hahmo muodostaa eriskummallisen kontrapunktin). 

Riskien ymmärtämiseksi on ehkä hyvä selventää, miten fasismi deleuze-guattarilaisessa mielessä on käsitettävissä eri tasoilla ilmenevinä toiminnan logiikkoina, jotka tuottavat sulkeumia, kovettumista ja itsetuhoisia räjähdyksiä. 

Elokapinan suhteen kiinnittäisin huomiota tapaan, jolla liike kohtaa voittonsa tai tappionsa. Näillä näkymin on mielestäni hyvin mahdollista, että liike saavuttaa ainakin osan asettamistaan tavoitteista. Tähän tietysti vaikuttaa se, saako liike pidettyä nykyiset toimijansa ja laajennettua osallisten rinkiä hallitusti kasvaen – uskon, että liikkeen valitsema taktiikka alkaa tuottaa tuloksia kun kaduilla on viidensadan sijaan 2000, 5000 tai 10 000 kapinallista luomassa painetta ilmastopolitiikan kirittämiseen.

Nykyisessä ilmapiirissä eletään kiivasta paradigmanmuutoksen aikaa, jossa elämme yhtä aikaa hetkellä ennen muutosta ja jo osittain sen jälkeistä aikaa, jossa eri kertomukset ja voimat kamppailevat mielistämme.

Voiko Elokapina vastustaa houkutusta, joka tarjoutuu kun osa – entistä suurempi osa – yhteiskunnan eliitistä omaksuu ilmastonmuutoksen vastaisen agendan ja Elokapinasta itsestään tulee houkutteleva mielikuvasijoittamisen kohde ja liikkeen puolelle asettumisesta sosiaalisesti turvallinen tapa osoittaa omaa edistyksellisyyttään? Tuleeko liike silloin imeytetyksi osaksi vallitsevan yhteiskuntarakenteen asiantuntijaorganisaatioita, vai kykeneekö liike silloinkin uudistamaan strategiaansa ja tuottamaan uusia avauksia?

Sillä uusia avauksia tullaan tarvitsemaan. Poliittista kamppailua ei käydä ainoastaan ilmastonmuutoksen kiireellisyyden tunnustamisesta, vaan esimerkiksi hiilibudjetin määrittelemisestä. Liikkeitä tarvitaan vastavoimaksi niille, joiden etuna on fossiilisten viimeisen käyttöpäivän siirtäminen mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

Toisaalta jos liikkeen menestys alkaa sakata, kenties johtuen ulkopuolisista hyökkäyksistä poliittisten vastustajien taholta tai sisäisten konfliktien takia, kykeneekö liike silloin säilyttämään avoimuutensa ja liikkeen tuntunsa?

Itselleni hienointa liikkeen toimintaa osallistumisessa oli, ettei sillä ole oikeastaan väliä, kuka itse on tai ketä toiset ovat ja mitä he tarkalleen ottaen maailmasta ajattelevat. Sitoutuminen väkivallattomuuteen ja valmius toimia ilmaston puolesta riittävät.

Tämä “linnarauha” kestää niin kauan kuin tilanne on akuutti. Jos sen sijaan kamppailu hellittää tai alkaa polkea paikallaan, kytevät erimielisyydet ja politiikkapainotusten väliset erot tulevat näkyviin.

Tällöin on keskeistä, että erot kyetään kääntämään tuottaviksi. Muuten tuloksena voi olla hedelmättömiä vääntöjä toiminnan kokonaisuuden kannalta lopulta vähämerkityksisistä asioista. Ei sillä, että väittäisin esimerkiksi kiinniottojen glorifioinnin kiellon olevan välttämättä merkki hyvätapaisuuteen sisältyvästä potentiaalisesta mikrofasismista. Mutta ilman muuta liikkeen tapa vastata vastustajilleen performoimalla entistä tarmokkaammin omaa kunnollisuuttaan voi tuottaa tilanteita, joissa jotkin yhteenkokoontumisen piilevät potentiaalit jäävät hyödyntämättä tai niille ei löydy ilmaisutapoja.

Vastalääkkeeksi kunnollisuudelle tarvitaan myös kurittomuutta, velttoutta ja hävyttömyyttä. Tästä Instagramin villit meemitilit ovat yksi esimerkki, jonka katuversioita yhä odotan. 

*

Tämä teksti syntyi varsin nopeassa tahdissa ventilaationa koetulle. Kiitos kaikille joiden kanssa sain viettää aikaa Syyskapinan aikana. Tätä kirjoitettaessa kapina ei ole vielä päättynyt, joten syytä näkemysten päivittämiseen voi ilmetä nopeammin kuin nyt ajattelen. Jokatapauksessa toivon, että ajatuksista on hyötyä sinulle, joka luet tätä. Kadulla tavataan.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s