Poliisiväkivallasta ja ruumiillisuudesta

Meitä on opetettu ajattelemaan itseämme jakamattomina. Samalla mielikuva jakamattomasta ruumiista, yksilöllisestä olemassaolosta, on jatkuvan kamppailun kohteena.

On hyviä syitä ajatella, että emme ole tarkkarajaisia yksilöitä. Elimistömme koostuvat vieraista bakteerikannoista, muutokset ympäristössä vaikuttavat ruumiin ja mielen kemiaan ja joka hetki hengittäessämme, syödessämme ja hajotessamme kytkeydymme osaksi ekosysteemiä, ilmakehää, kasveja, toisiamme, kuten virusten levitessä kehojen rajojen yli ilmassa leijuvina pärskepisaroina. Pandemiakevään blogitekstissään Anna Nurminen kirjoittaa Jean-Luc Nancyn ja Georges Bataillen kautta, miten oleminen on perustavasti kanssaolemista:

Me olemme aina altistuneina toinen toisillemme. Oleminen ”tarttuu” ja leviää. Se on olemisemme rakenne, sen tapa olla.

Emme ole ehkä koskaan vielä nähneet todella autonomista yksilöä. Pikemminkin moderni ihmisyksilö on atomi, joka on aina suhteessa toisiin kaltaisiinsa, osa sarjaa. Yhdessä atomit muodostavat makrotasolle skaalautuvan kokonaisuuden, kansakunnan tai valtion jonka alkeishiukkasia perheet ja yksilöt ovat.

Tällainen ”yksilöys” on pakostikin pakotettua ykseyttä. Samalla tuo pakottaminen näyttäytyy hämäännyttävästi juuri yksilöllisyyteen pakottamisena: jaetusta on tehtävä jakamaton, yksi. Tosin tuo yksilöllisyys voi yhtä hyvin toteutua ihmisoikeuksien tai ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä, kuten poliisiväkivallan tapauksessa.

*

Lauantaina 3.9. järjestetty Elokapinan Hätäjarrutus-mielenosoitus päättyi kaasusumutteen käyttöön ja 51:n ihmisen kiinniottoon. Unioninkadulle ja Kaisaniemenkadulle asettuneet mielenosoittajat sulkivat tien autoilta usean tunnin ajaksi osana ilmastohätätilaa vaativaa mielenosoitusta. Lopulta tilanteesta vastannut poliisikomissario antoi paikalla oleville poliiseille käskyn käyttää kaasua rauhallisesti maassa istuviin ihmisiin.

Kun näin ensimmäiset videot sumutehyökkäyksestä, en varsinaisesti yllättynyt.

Miksi? Siksi että poliisin väkivaltaisuus mielenosoituksissa on niin arkipäiväistä? Vai koska seurasin tapahtumia Facebook-feedissäni, alustalla jossa videot, päivitykset ja mainonta sulautuvat turruttavaksi montaasiksi, jossa poliisiväkivallan kuvasto on tasa-arvoista Happy Joe-, jyväbroiler- ja Pepsodent-mainosten kanssa?

Kuva mielenosoittajia sumuttavasta tai hakkaavasta poliisista on niin tuttu että kestää hetki tajuta kuvan tosiasiallinen sisältö. Sama asetelma toistuu sabluunamaisesti, oli kyse sitten Hongkongista tai Minskistä, Suomesta tai Kaliforniasta. Lauantain kaasusumutuksesta levinneet kuvat olivatkin kuin testi, jossa katsojaa pyydetään etsimään kuvasta jotain outoa. Yksi ei näe niissä mitään ihmeellistä. Toinen ei voi peittää järkytystään: ”Eihän se näin voi mennä”, ”Hyi helvetti”, ”En olis uskonu että Suomessa…”

Yhdelle virhe kuvassa on mielenosoitus, toiselle mielenosoittajia kasvoihin sumuttava poliisi. Joka tapauksessa videoista lähti liikkeelle järkytyksen, kritiikin ja raivon vyöry. En algoritmisista suodattimistani johtuen nähnyt siitä kuin puolet. Tarpeeksi mielenosoittajiin kohdistunutta vihaa tihkui kuitenkin tuttujen Facebook-kommenttiketjuihin ja Twitterissä seuraamieni tilien kautta. Osa kommentoijista meni niin pitkälle, että päätyi mässäilemään kurinpalautuksellisilla kostofantasioilla, joissa ajetaan autolla maassa istuvien mielenosoittajien yli tai tehdään heille muuta graafista väkivaltaa. Ikään kuin mielenosoitus ei olisi tukkinut vain paria autokaistaa, vaan jonkin ylikuumentuneen yhteiskunnallisen konfliktin viimeistä edeltävän varaventtiilin: tällä kertaa väkivalta purkautui mielikuvina kärsivistä ruumiista, kurituksesta, tuulilasiin liiskautuvista rauhanomaisesti mieltään osoittaneista fysiikan dosenteista.

Itse istuin koneen ääressä näytön himmeässä hehkussa ja tunsin tapahtumista kehossani. Sosiaaliseen mediasfääriin siroutunut kuva-aines tavoittaa meidät kaikki eri hetkinä, keskeltä erilaisia hengen ja ruumiin prosesseja, eriasteisissa kuormituksen ja haavoittuvuuden tiloissa. Joinain hetkinä kuvasirpaleet tunkeutuvat keskelle ajatuskulkua. Ne läpäisevät suojaavat kerrokset tai kilpistyvät niihin. Samalla ne tuottavat ruumiillisuutta, välinpitämätöntä ja reagoimatonta tai välinpitävää ja reagoivaa, jolloin ne solahtavat osaksi ruumiillisia muistoja.

Ulkopuolinen ärsyke, vaikka vain yksi kuva, toimii muistojen aktivoijana. Kuvasirpale kutsuu esiin muiston, muovaa sen mielenliikkeistä ja tajunnan reunamilla parveilevasta kuhinasta. Samalla se on suoraa ruumiillista värinää, jossa ruumis reagoi johonkin, mitä kuva ruudulla edustaa.

Värinä antaa ymmärtää, ettei väkivalta ole pistemäinen teko, joka tapahtuu vain kerran. Jokainen väkivallan teko yhdistyy osaksi tekojen sarjaa tai kuvallista jatkumoa.

Sitäpaitsi yksilöt eivät käytä kapsiinisumutetta. Poliisit tuona lauantaina eivät olleet ensisijaisesti yksilöitä tai toimineet omasta vapaasta tahdostaan.

Mielenosoitus ei ole yksilön teko, vaikka mieltään olisi osoittamassa vain yksi ihminen. Kipu ei pysähdy organismin rajoille, vaan siirtyy ruumiista toiseen, tarttuu ja leviää. Se on olemisemme rakenne, sen tapa olla.

*

Katsellessani Elokapinan streamia muistin elävästi erään syyskuun päivän seitsemän vuotta sitten. Polkupyörämielenosoitus Venäjän poliittisten vankien puolesta oli päättymässä. Mielenosoitus oli kiertänyt keskustaa ja Hämeentien ja Helsinginkadun kautta Kallion ympäri. Tarakoilla liehui mustia lippuja joissa oli punainen kieltomerkki Putinin naaman päällä. Jossain kohtaa oli poltettu hätäsoihtuja ja Pussy Riotia puolustavia iskulauseita oli huudettu, kunnes mielenosoitus oli pysähtynyt Tehtaankadulle Venäjän suurlähetystön eteen.

Seisoin kadulla polkupyörääni nojaten. Suurlähetystön puoleiselle jalkakäytävälle ei päässyt, sillä poliisit seisoivat aidan vieressä rivissä. He seisoivat siellä koko sen ajan, kun mielenosoituksen puheenvuoroja pidettiin ja viimeisiä iskulauseita huudettiin. Olin ehtinyt jo tottua poliisien tyyneen läsnäoloon, kun kadun toisella puolella alkoi näkyä liikettä. Yksi poliiseista puhui radiopuhelimeen. Ensin yksi, sitten toinen heistä lähti liikkeelle: puolihiipivää juoksua, jota ei aluksi rekisteröinyt, ennen kuin poliisit olivat jo liikkuneet kadun yli. Lisää tuli perässä.

Ehkä joku huusi viivästyneen varoituksen. Se oli kuitenkin myöhäistä, sillä poliisit olivat jo vastakkaisella puolella katua painamassa nuoren mielenosoittajan päätä vasten asfalttia. Ihmiset alkoivat liikkua vaistomaisesti lähemmäs, minäkin, taluttaen pyörää sarvista.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Pari askelta, ja aalto tarttui minuun takaapäin. Kaaduin maahan ja otin asfaltin vastaan toisella poskella. Kuulin oman polkupyöräni räminän ja sitä säestävän hennon kalahduksen, kun silmälasini putosivat katuun.

Hetkeen en saanut henkeä. Hetken kaikki tuntui tyhjältä ja kumisevalta. Kuulin mielenosoittajien äänet, kaatuvien pyörien kolinan. Omani takapyörä pyöri edelleen, kun sain lasit hapuiltua päähäni. Kun pääsin pystyyn, näin kuinka ympärilläni makasi ihmisiä siitä mistä poliisit olivat menneet yli. Sinisten selkien takana yksi kiinniotetuista riuhtoi itseään irti samalla kun häntä raahattiin viereen kurvanneeseen poliisiautoon verinen naarmu kasvoilla.

*

Muistanko kaiken oikein?

Tapahtuneesta ei tietääkseni ole videokuvaa, toisin kuin mielenosoituksen rauhallisesti sujuneesta alkuvaiheesta. En tiedä miksi poliisit hyökkäsivät. Ehkä ottaakseen kiinni ihmisiä, jotka olivat polttaneet hätäsoihtuja matkan varrella. En saanut selitystä tapahtuneelle, eikä asiasta jälkikäteen tehdyt kyselyt ja tapauksesta ilmeisesti kaavailtu lehtijuttu johtaneet mihinkään.

Lopulta minulla on vain omat muistikuvani, jotka nekin muuttuvat sitä mukaa kun kirjoitan: sanat jotka tarjoutuvat käytettäviksi, kantavat mukanaan omia historioitaan, ne viittaavat toisiin sanoihin ja toisiin yhteyksiin. Kerronta muokkaa tapahtumia, sulkee ulos jotakin mikä katoaa sillä ei tule toistetuksi. Samalla tavalla omat tavoitteeni tälle tekstille ohjaavat omaa muisteluani, sitä kutsumisen tapahtumaa jossa jotkin mieleen piirtyneet ja sieltä välittyneet muistikuvat muuttuvat osaksi kuvausta.

Tämä ei tarkoita, etteikö kokemus olisi todellinen. Kirjoitus on tapa vahvistaa toistoa, murtaa muistin epäluotettavuus ja satunnaisuus kertomuksen epäluotettavuudella ja tarkoitushakuisuudella. Jäljelle jää merkitys, jokin mikä palvelee argumentin rakentumista.

*

Muistan hetkiä kävelymatkalta suurlähetystöltä takaisin keskustaan. Olimme Mannerheimintiellä, kun yksi mielenosoittajista, minulle entuudestaan tuntematon, kysyi olinko kunnossa.

Sanoin olevani ok. Ilmat vain olivat menneet pihalle. Poskea kuumotti. Lasit eivät särkyneet.

Samalla tunsin täriseväni. Katsellessani alkusyksyn kirkkaassa auringonvalossa ympärilleni, näin keskustan ostoskaduilla kulkevia ihmisiä, heidän lomassaan mielenosoitukseen osallistuneita jotka taluttivat pyöriään Vladimir Putinin kasvot pyörän tarakalla. Tajusin että en tuntenut heistä ketään.

En tuntenut ketään. Ystävä jonka kanssa olin tullut, oli raahattu autoon, näitä toisia en tuntenut, kukaan heistä ei tuntenut minua. Ei todella. Entä jos olisi käynyt huonommin? Kuka olisi kertonut läheisilleni? Kertonut mitä?

Mitä minulle oli tapahtunut. Mitä minulle oli tehty.

Poliisin kosketus oli tehnyt minusta yksilön.

*

Poliisin harjoittama väkivalta mielenosoituksessa on ehkä yksi harvoista tavoista, joilla taustaltaan turvattu ihminen voi hetken kokea todellisuuden samanlaisena kuin sellainen, joka joutuu elämässään varomaan viranomaisia ja odottamaan pahinta. Poliisin kovaan kohteluun joutuminen avaa näkymän siihen, millaista on elää vallan kohteena ilman oikeuksia.

Toki oikeuksia on, tässäkin tapauksessa. Niiden toteutuminen vain vaatii todisteita, sitkeyttä, motiivin. Lopulta poliisin yksittäisiin väärinkäytöksiin on mahdotonta puuttua, yksilönä: silloin kun kaksi tarinaa on vastakkain, virkavallan versio voittaa aina.

Elokapinan mielenosoituksen erottaa Venäjän suurlähetystön tapahtumista ensisijaisesti se, että tapahtunut saatiin kuvattua mielenosoittajien toimesta. Kiitos mielenosoittajien oman mediapreesensin, tapahtunut ei jäänyt tuohon paikkaan, vaan levisi ympäri sosiaalisia verkostoja. Tällä oli omat seurauksensa. Mielenosoittajien narratiivi tapahtuneesta sai etulyöntiaseman, sillä se sai levitä reaaliajassa siinä missä poliisi pidättäytyi kommentoimasta tapahtunutta ja vetäytyi oman vastuuketjunsa taakse.

Myöhemmin poliisi muistutti, että muutaman minuutin video pitää suhteuttaa koko tapahtuman kestoon. Tilannetta pitää katsoa kokonaisuutena. Tätä Elokapinan toimijatkin pyrkivät sanomaan, omalla tavallaan:

Sama yhteiskuntajärjestelmä, joka tuottaa ekologisen kriisin ja ilmastokriisin, tuottaa myös poliisiväkivallan.

Kyky rajata on olennainen. Aloite on sillä, joka kykenee tuottamaan mieleenpainuvan komposition. Video poliisista sumuttamassa rauhanomaisia mielenosoittajia on tällainen.

Rajauksen ongelma tulee näkyväksi, kun samaa yrittää toteuttaa ilmastonmuutoksen kaltaisen yhtä aikaa monella eri tasolla tapahtuvan, hyperobjektina havaintoa pakenevan ilmiön kohdalla. Ympäristöliikkeen symbolit ovat aina jollakin ratkaisevalla tavalla liian abstrakteja ja liian konkreettisia. Niin traaginen kuin yksittäisen eläimen tai eläinlajin kuten jääkarhujen kohtalo onkin, kuva jääkarhusta jää kuvaksi jääkarhusta, se kuvittaa pikemminkin oiretta kuin piirtää esiin yhteyksiä syiden ja seurauksien välillä. Pelastakaa maapallo -tyyppinen viesti taas abstrahoi ongelman, sillä sen holistisen kaikenkattavassa planeettasymboliikassa katoavat merkitsevät erot, se dynamiikka jonka seurauksena yhteinen elinympäristö on häviämässä. Tämä näkyy siinäkin, että Planeetan puolesta -retoriikka on niin yleismaailmallista (sic) että sen voi helposti ottaa osaksi margariinimainosta.

Samalla tullaan oudosti esittäneeksi, että Maa-planeetta kärsisi tilanteesta tai kaipaisi meidän suojeluamme. Tosiasiassa Maata ei voisi vähempää kiinnostaa. Me itse tarvitsemme suojelua, emmekä pian enää vain itseltämme.

*

Ruumiillinen kokemus poliisiväkivallasta on kuin haavasta jäänyt arpi, joka kätkeytyy kehoon. Kokemuksesta tulee sisäinen, kaksinkertaisesti: paitsi että se koetaan yksilöllisessä ruumiissa, sitä on vaikea kommunikoida niille jotka elävät ilman tuota kokemusta.

Kysymys ei ole siitä, että ihmiset erityisesti kieltäytyisivät uskomasta. Tieto vain ei ruumiillistu, ellei sillä ole kokemuspohjaa valmiiksi.

Suomessa tähän vaikuttaa erityinen poliisikultti. Poliisiin liittyviin mielikuviin kohdistuu lähes uskonnollisia sävyjä, mikä tulee näkyviin myös Elokapinan mielenosoittajien herättämässä vihareaktiossa. Poliisin edustama järjestysvalta on kuin isällinen tai äidillinen mutta enimmäkseen isällinen auktoriteetti, johon luotetaan lapsenomaisesti, ilman ehtoja. Poliisin kohdalla pitää puhua nimenomaan uskosta, sillä usko on luottoa asioihin, joista ei ole tietoa.

Suomessa kansalaisten luottamusta poliisi-instituutioon juhlitaan vuosittain kuin PISA-tulosta, vaikka lähemmin tarkasteltuna luottamus on sitä korkeampi mitä vähemmän ihminen on itse ollut tekemisissä poliisin kanssa.

Poliisin hahmo jonkinlaisena oikeudenmukaisena mutta tarvittaessa ankarana vanhempana tekee mielenosoittajasta jonkinlaisen murrosikäisen lapsen. Tällainen familisoiva näkemys poliisista ei näy ainoastaan niissä ihmisissä, jotka edustavat nykyajassa Frankfurtin koulukunnan diagnosoimaa ”autoritaarista tyyppiä” joka on fasismin otollista kannatuspohjaa. Jollakin kierolla tavalla tämä asetelma tulee näkyviin myös niissä ihmisissä, joiden mielikuva itsestään vapaamielisenä ihmisenä kumpuaa jostakin ammoisesta vastakulttuurisesta menneisyydestä, jossa poliisin haukkuminen saattoi mennä kulttuuriradikalismiläppänä. Oidipaalinen kapina ja punk-henkinen vastakkainasettelu poliisin kanssa, narratiivi jota ei tarvitse päivittää tai joutuu päivittämään koko ajattelunsa.

Siitä huolimatta: Enkö jollain tavalla toivonutkin sitä itse? Eikö mielenosoitus pyrkinytkin vastakkainasetteluun? Eivätkö mielenosoitukset aina pyri?

Tässä luennassa väkivalta ikään kuin kuuluu asiaan. Hieman niin kuin koulun pihalla tai kuuluisassa grillijonossa. Kuuluisassa, sillä siitä huolimatta että olin tullut sosiaalistuneeksi mieheksi, en ollut kokenut väkivaltaa sitten yläasteen pihan. Kun se sitten tapahtui, tekijä oli suomalainen poliisi.

*

Seitsemän vuoden takainen kokemus on osa ruumiinhistoriaani, vaikka tuoreeltaan sivuutin sen nopeasti. Muisto tapahtuneesta on tallentunut ruumiiseeni ja toimii yhä näkymättömissä, osaltaan määrittäen miten havainnoin ja vastaanotan ruumiiden lähettämiä signaaleja. Sinipukuinen tarkoittaa väkivallan uhkaa.

Tämä on osa sitä, miten väkivalta vahvistaa yksilöllisyyttä: väkivallasta tulee kokemus, joka asettuu osaksi ihmisen elämänkokonaisuutta. Siitä tulee vertikaalille janalle asettuva merkintä, kirjaus ihmisen omaan kertomukseen itsestään. Iso este mihin tahansa protesteihin osallistumiselle on monen tapauksessa se, mitä tällainen osallistuminen tarkoittaa oman itsen tai itsestä muodostetun (julki)kuvan kannalta. Lievimmillään tämä on kiusaantuneisuutta siitä, että näyttäytyy julkisesti jollakin asialla. Vakavampien seurausten uhka avaa kysymyksiä siitä, miten mielenosoitukseen tai aktioon osallistuminen voi vaikuttaa tulevaisuudessa: voiko merkintä poliisin rekisterissä estää työpaikan saamisen, onko protestiin osallistuminen sen arvoista että tätä joutuisi edes spekulaation tasolla miettimään.

Väkivalta on kertaluokkaa isompi uhka, joka on potentiaalisesti traumaattinen yksilön kannalta ja uhkaa yksilön kokemusta itsestä omaa elämää ja ruumista hallitsevana subjektina. Nimenomaan hallitsevana: silloin kun hallinta katoaa, jää yhä vastuu.

Putkakuolemien ja marginaaliin jäävän poliisiväkivallan tapauksessa näkyy yksilöimisen toinen puoli, janan hämärään katoava pää, jossa väkivalta jää kokonaan yksilön omaksi ongelmaksi. Sille ei löydy yhteistä käsittelytapaa ja uhrille jää todistamisen taakka myös suhteessa itseensä. Tämä on ehkä vielä totaalisempi yksilöllisyyden muoto, jossa yksilöllisyys ei ole totuttujen narratiivien mukaista, eklektisen hedonistista tai neuroottisen vieraantunutta itsereflektiota, vaan kieletön tila, jonkinlaista vajoamista.

*

Sanat ikään kuin toimittavat jotakin. Niillä on jännitteinen ja samalla tuottava suhde ajatteluun: ilmaisu ilmestyy, täyttää jonkin paikan ja samalla luo itse oman tilansa. Kun jokin käsite on käytössä, emme huomaa sitä. Siitä tulee osa käyttöä.

Olen viime aikoina ajatellut käsitettä jaettu ruumiillisuus. Se on alkanut yhä useammin ehdottaa itseään, kun olen kirjoittamassa ja etsin hyvää ilmaisua.

Jaettu viittaa jakamiseen. On jotain, mikä on jaettu. Samalla ei tunnu riittävältä, että tuo jokin määritellään ”jakamattomaksi”, sillä se, että jokin on jakamatonta, tarkoittaa kaikesta ehdottomuuden ja pysyvyyden vaikutelmastaan huolimatta että jakaminen, ei jakamattomuus, on perustila.

Jaettu on jakamista, joka on toteutunut, tehty. Se on menneisyydessä tapahtuneen nykymuoto.

Jaettu ruumiillisuus tuntuukin esittävän, että on jotain jakamatonta joka on pirstottu tai hallitusti hajotettu osiin: ruumiillisuus, ruumiina oleminen, liha ja sen ajallinen ja paikallinen rajautuneisuus, erityinen ja täsmällinen sijainti jossakin ajassa jossakin paikassa. Kuitenkin ”ruumiillisuus” sanana laajenee kaikkien erityisten ruumiiden yli ja läpi, johonkin ruumiinaolemisen ajat ja paikat ylittävään tai alittavaan tasoon.

Ajatus jaetusta ruumiillisuudesta vaikuttaa väittävän, että ruumiillisuus syntyy juuri jakamisen – tai jakautumisen – kautta. Samalla ruumiillisuus on tuon jakamisen muoto. Ehkä on siis ajateltava, että jakamista ja ruumiillisuutta ei lopulta erota mikään ajallinen viive tai kausaalinen suhde.

Ruumis itsessään on tuo viive jakamisen tapahtuman ja jaettunaolemisen välillä. Jakamista tapahtuu joka hetki.

*

Extinction Rebellionin viesti on planeettapuheeseen nähden ilahduttavan suoraviivainen. Liikkeen symbolina on tiimalasi, joka kuvastaa vähiin käyvää aikaa. Liikkeen vaatimuksista keskeisimmin esiin noussut on ilmastohätätilan julistaminen. Liikkeen voima ja tyyli perustuu juuri tämänhetkisyyden korostamiseen. Kiireellisyyden horisontti sanelee liikkeen vaatimukset, jotka perustellaan yleisesti hyväksyttävinä ja tieteeseen perustuvina.

Yleisen edun puolustaminen ja vetoaminen ihmisten vastuuntuntoon menee niinkin pitkälle, että eräässä Elokapinan puhujan puheenvuorossa viitataan samassa lauseessa sekä ”isänmaahan” että ”Äiti maahan”. Kuka voi tämän jälkeen enää jättäytyä pois yhteisrintamasta?

Liikkeen strategiaksi on muotoutunut julkisuuden kautta välittyvän paineen luominen, jonka kohteena ovat ilmastopäätöksiä tekevät poliitikot. Suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat keinoja tehdä vaatimus näkyväksi. Samalla liikkeen toimintaan tuottuu tietty haje: ensisijaisina toimijoina ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa ovat poliitikot, jotka säätävät lakeja.

Suora toiminta ei kuitenkaan typisty viestiksi. Suoran toiminnan suoruus tarkoittaa, että toimitaan ohi edustuksellisten rakenteiden, myös median viestinnällisen logiikan. Toiminnalla pyritään vaikuttamaan asioihin ruumiiden, objektien ja materiaalien tasolla. Sillä on todellisia seurauksia todellisuudessa, mihin perustuu myös suoran toiminnan ja lakkojen taloudellinen pelotevaikutus.

Liikenteen pysäyttäminen ei ole vain symboli, vaan teko itsessään. Kadun sulkeva mielenosoitus voi olla hidaste tai häiriö logistiikkaketjuille, jotka perustuvat just-in-time-kuljetuksiin ja vaativat materiaalien ja työvoiman mutkatonta siirtymistä paikasta toiseen. Hätäjarrutus-mielenosoituksen kohdalla tällaista ääneen sanoitettua tavoitetta ei ymmärtääkseni ollut. Protesti ei pyrkinyt sulkemaan tietä johonkin tiettyyn hiilivoimalaan tai pysäyttämään esimerkiksi sataman rahtiliikennettä. Sen sijaan liikenteen katkaiseminen keskustan kaduilla pyrki maksimaaliseen huomioon median ja keskustassa liikkuvien ihmisten silmissä: logiikka, joka omalla tavallaan jättää konkreettisen fyysisen tilan ja kontekstin sivurooliin, tekee siitä vaihdettavan muuttujan.

Tämä avaa mahdollisuuden protestin tulkitsemiseen tavoilla, jotka asettuvat mielenosoittajien ajamaa symbolifunktiota vastaan. Niinpä Kaisaniemenkatu ei ole vain katu muiden joukossa, vaan protestia aletaan tulkita sen kautta vaikkapa yksityisautoilun vastustamisena tai sitten se koetaan kaikkien keskustassa ehkä syystäkin tai työn puolesta autoilevien ihmisten häiritsemisenä. Toisenlaisessa tilallisessa sommitelmassa jakolinjat olisivat piirtyneet näkyviin erilaisina, ehkä spesifimmin fossiilipääoman ja ilmastoliikkeen välisinä, mikä ei aseta mielenosoittajia samalla tavalla vastakkain ohikulkijoiden kanssa. Voi myös olla, että koko protesti olisi jäänyt ilman huomiota: loppujen lopuksi kysymys on aina kokeiluista, ennakoimattomiin virtauksiin asettumisesta.

Suoralla toiminnalla on myös muita ulottuvuuksia, jotka eivät näy mediassa ja jotka eivät ainakaan itsestäänselvästi palvele mitään agendaa.

Ruumiillisena kokemuksena suora toiminta on katkos normaaliin, jossa ruumiiden keskinäisiä suhteita säädellään yksilöllisyyttä tuottavien käytäntöjen kautta. Mielenosoituksessa ihmiset, jotka normaalisti saattaisivat ohittaa toisensa kadulla ja huolellisesti pyyhkiä toisensa pois omasta hahmotuskentästään, huomaavatkin muodostavansa yhdessä toimivan ja neuvottelevan elimen. Joukossa päätökset syntyvät hetkittäin jonkun yksittäisen ihmisen aloitteesta, ja hetkittäin kuin yhtenä ryöpsähdyksenä, jossa on vaikea erottaa joukon eri toimijuuksia, sillä ne muodostuvat yhdeksi tai useammaksi pyörteeksi.

Jaettua ruumiillisuutta on mielekkäintä lukea parven, ei yksilön kautta. Yhdessä ruumiina toiminen pitää nähdä juuri jonkinlaisen moniraajaisen, rivosti kappaleistuvan hirviön syntynä, jossa porvarillinen yksilö disintegroituu lihallis-affektiivisten virtojen kulkuun. Mielenosoituksessa on siis aina läsnä jokin itsensä kadottamisen ja hurmoksen juonne.

Tämä ei tarkoita, että suora toiminta olisi pelkästään spontaania. Tilanteen keskeltä käsin koettunakin väkijoukon yhteinen tila on aina erilainen, eri tavoin jäsentynyt, eri tavoin toimiva. Sen vapaus on juuri niin vapaata kuin tilannetta valmistelevat valinnat ja todellisuuden muuttujien kenttä sallivat. Spontaanin ja ”suunnitelmallisen” vastakkainasettelu on lopultakin harhaanjohtava. Suoran toiminnan luova potentiaali tulee näkyviin juuri tilanteissa, joissa sitä on valmisteltu ja erilaisiin skenaarioihin (poliisin kielellä ’tilannekuviin’) on varauduttu: on tuotettu tila, jossa osa muuttujista ja parametreistä on vakiinnutettu, jotta jollakin akselilla voidaan liikkua ja kiihdyttää.

Tämä tekee suorasta toiminnasta omalla erityisellä tavallaan dramaturgista toimintaa. Oma tärkeä elementtinsä on myös kieli ja miten kielen avulla määritellään ruumiillisuuden muotoutumista: ajattele hetkiä, jolloin mielenosoitusten huudot lakkaavat olemasta sanoja joilla on jokin todellisuuteen suunnattu viesti ja jolloin niistä tulee pikemminkin tilan ottamista haltuun toistuvina äänteinä ja noista äänteistä muodostuvana äänenä. Tällöin tulee näkyviin kielen merkitys ruumiillisena vaikutuksena, valtana.

Laajennettuun ruumiillisuuteen kuuluukin olennaisesti tajunnallisten tai kielellisten, ruumiin tilaa ja ulottuvuutta lisäävien ”raajojen” kasvaminen osaksi jaettua ruumista.

Yhdessämuotoutuminen ei ole siis mitään kielentakaiseen luonnontilaan heittäytymistä, jossa kanavoidaan jotakin perimmäiseksi oletettuja ”spontaanin tahdonilmauksen” viettivirtoja jotka aktivoituvat tilaisuuden tullen. Tällaisen olettaminen muistuttaa lähinnä fasistisen ruumiin politiikkaa, jossa luvataan palauttaa yhteys autenttiseen kokemukseen ja autenttisuuden varmistamiseksi lavastetaan se spektaakkelina, jossa ei ole sijaa kielen epäilyille ja huojuvuudelle. Sen sijaan ei-fasistinen ruumiiden yhteismuotoutuminen on nähtävä ruumiillisena tietoisuutena, jossa tietoisuuden ja ruumiin välille ei tuoteta kategorista eroa: ruumiista kumpuava ja siihen sitoutunut ajattelu tuottaa parhaimmillaan toimijuutta, jossa ruumiiden tunne omasta kyvystään voimistuu, kuten lihasta harjoitettaessa, jolloin harjoitetaan myös lihasmuistia, otteiden ja tuntujen ei-tieteellistä tietoa. Tällainen tieto ja ajattelu on lopulta jotakin, minkä näen elintärkeänä antikapitalistiselle järjestäytymiselle, jonka onnettomuuksiin kuuluu tällaisen tiedon ja ruumiillisuuden sivuuttaminen ja tiedon ja toimijuuden kategorioiden omaksuminen suoraan pääomalta.

Kuten Silvia Federici tai esimerkiksi Walter Benjamin joissain kirjoituksissaan kuvaavat, kapitalismi on historiallisesti rakentunut ruumiisiin kohdistuvan vihan, tuhoamisen ja ruumiillisen tiedon hävittämisen varaan. Se on ollut keskeistä modernille kapitalistiselle projektille ja on sitä edelleen. Tähän nähden ”kehon” positiivinen juhliminen osana yksilöllistä ja tuotteistettua elämänprojektia on lähinnä ruumiin pyyhkimistä näkyvistä, sen kuolevaisuuden ja sidoksisuuden ulkoistamista ja torjuntaa. Antikapitalistisen ruumiin täytyy sen sijaan muodostaa toisenlainen suhde kuolemaan.

”Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Kuolemassakin.

Sillä lopulta, vaikka kuolema saapuu eri aikaan eri paikkoihin, se on meille kaikille yhteinen, se on osa yhteistä elämää, yhtä elämän kanssa. Kuolema on yksilön, mutta ei elämän loppu. Ehkä tästä syystä ajatus kuolemasta aiheuttaa porvarillisessa yksilössä erityistä ahdistusta, joka liittyy hajoamisen, unohtumisen ja hallinnan katoamisen pelkoon: yksilön kuolemassa kaikki kasautunut kokemus ja huolella haalitut saavutukset mitätöidään kertaheitolla samaan tapaan kuin antroposeenin arvaamattomuus ennen pitkää hävittää merenrantalukaaleihin, öljynporaustorneihin, teihin ja verkkokaapeleihin kerääntyneen pääoman. Kysymys vain on, ehtiikö kapitalistinen kasautuminen sitä ennen köyhdyttää hengiltä ei-yksilöllisen ruumiillisen elämän.

*

Hierarkioihin perustuva ja voimankäyttöön harjoitettu poliisiruumiillisuus rakentuu horisontaalisen sosiaalisen kudoksen läpäisevänä nuolena. Poliisikatseen tarkoitus on erottaa yksilöitymättömästä massasta ’ongelmatapaukset’, ’johtajat’, ylipäätään jotkut jotka voidaan nimetä ja vastuuttaa joukon toiminnasta.

Poliisi suhtautuu tehtävänantonsa mukaisesti mielenosoitukseen konfliktina, jossa voittajalla on paras tekninen kalusto ja komentorakenne. Poliisin tehtävä on de-eskaloida tilanne poistamalla tilanteesta eskalaatiota ajavat voimat, eli käytännössä hajottamalla ja hävittämällä väkijoukon läpitunkematon, hallitsematon moneus. Tämä tehtävä yhdistyy siihen demokraattiseen rajoitteeseen, että voimankäyttö tulee muotoilla niin, että se asettuu neutraaliin järjestyksenvalvonnan, hygienian ja sosiaalisen sanitaation muotoon, jolloin kyse ei ole poliittisesta toiminnasta tai vaikutuksesta vaan ainoastaan reilun ja puolueettoman pelikentän puhtaanapidosta.

Poliisisubjektiivisuus siis vetäytyy oman subjektinsa tyhjyyteen. Vastuu tapahtuneesta vetäytyy aina komentorakenteessa ylemmäs, kunnes katoaa näkyvistä neutraaleina esiintyvien valtatekniikoiden toimisto-oviin ja -käytäviin.

*

”Poliisikansanedustajat puolustavat poliisin kaasusumutteen käyttöä.” Hienoa, mutta mikä on tuo poliisikansa, jota he edustavat?

Hätäjarrutus-mielenosoituksen liikenteelle aiheuttama haitta ei ollut raivoreaktiossa kuitenkaan sattumanvarainen elementti. Auto jos mikä on atomisoituneen yksilön henkilökohtaista omaisuutta, ellei sitten henkilökohtainen ominaisuus. Siinä yksilöllisen vapauden aura ja statuksen tavoittelu yhdistyy massatuotantoon ja intensiiviseen energiakulutukseen. Auto eliminoi hitauden ja turhat kontaktit, ainakin väitetysti. Tuloksena on fossiilienergialla omaa yksityistä todellisuuttaan mustasukkaisina varjelevia autoilijoita, jotka ajavat peräkkäisissä jonoissa etsien parkkiruutua.

Kadun katkaiseminen sai liikenneraivon yhdistymään poliittisesti motivoituneeseen ihmisvihaan. Kuorensa sisään panssaroitunut autoilija samastuu tietä tukkivan teini-ikäisen sijaan poliisiin, jonka sumeilematon sumutteenkäyttö edustaa myös autoilevan subjektin kätkettyjä haluja. Kuinka paljon reaktiossa oli mukana koronavuoden tuomaa ahdistusta, patoutunutta raivoa rajoituksista normaaliin elämään? Tielle asettunut mielenosoittaja on ikään kuin konkreettinen ruumiillistuma tälle vapauksien viemiselle, joka on yhtä lailla todellista kuin luuloteltua, yksilöllisen selviytymisen horisontin tuottamaa epävarmuutta tulevaisuudesta. Hauras ruumis on sovelias purkautumistie vihalle ja pelolle, sillä se ei pääse purkautumaan polttoaineveroja korottavaan ja tiesulkuja pystyttävään valtioon. Atomisoitunut yksilö on lopultakin katkeruuden ja kaunan läpäisemä, pelokas sielu joka pelkää ja kunnioittaa valtaa ja auktoriteettia, jonka kasvot poliisi on.

Kaikki autolla ajavat eivät ole poliisiautokansaa eivätkä kaikki poliisit ole poliiseja. Mutta samaan aikaan tuntuu että ilmastonmuutokseen liittyvät poliittiset jakolinjat johtavat synkällä viettienergialla varautuneeseen poliisiautopoliittiseen kompleksiin. Siinä yhdistyvät poliisin edustama valvonta, kurissa pitäminen ja ”normaaliuden” ylläpito hinnalla millä hyvänsä ja toisaalta auto vapauden muotona, joka leikkaa yksilön irti ympäristöstä ja ulkoistaa vastuun muille.

*

Väkivalta ei ole yksisuuntaista. Väkivallan käyttäjä myös kovettaa itseään ja sulkee omia empaattisia kanaviaan kyetäkseen tehokkaaseen väkivallantekoon. Poliisi siis edustaa ilmastoliikkeen vastakohtaa jossain paljon laajemmassa mielessä kuin vain yksittäisen mielenosoituksen tapauksessa: sen koko yhteiskunnallinen merkitys liittyy yhteyksien katkaisemiseen, ihmisten erottamiseen ja yhteisen muodostumisen hillitsemiseen.

”Vastarinnan murtaminen” on tämän yksi ulottuvuus. Parasta hallintaa on se, ettei mitään vastarintaa edes pääse syntymään. Tämän mekaniikan eri puolia ovat toisaalta omaan yksilölliseen elämäntarinaansa kiinnittyneet kuluttajasubjektit ja toisaalta syrjäytetyt, joita erottaa toisista heidän sisäistetty häpeänsä.

Väkivallan uhka ja väkivalta tarkoittavat tietynlaista ruumiinkuvan rakentamista kivun varaan. Tämä on usein pois yhteyksien luomiselta, hauraudelta ja avoimuudelta. Elokapinan toiminta pyrkii luomaan tunteellisen yhteyden ilmastoon: liikettä ajaa ilmastotuhon ja tulevaisuudettomuuden artikuloiminen kokemuksena, ja tuon kokemuksen käyttäminen sisäisenä totuutena josta käsin vieraantua nykyisen yhteiskunnan arvoista.

Tämä yhteydenpito on myös järjestäytymisen muoto. Voisi ajatella, että jokaista poliittista vaatimusta tai ohjelmaa edeltää ja kehystää ruumiillinen organisoituminen, kokemuksellis-ruumiillinen subjektiivisuus, joka ajaa noita vaatimuksia, muovaa niitä omalla olemassaolollaan, pakottaa kielen taipumaan oman pyörteensä ympärillä. Vaikka on tärkeää puolustaa mielenosoittamisoikeutta ja ajaa läpi poliisin voimankäyttöä porrastavia säädöksiä, tämän keskustelun ei pidä peittää näkyvistä sitä, mikä on välittömintä: jaettu ruumiillinen olemassaolo, johon poliisiväkivalta kohdistuu ja jota vasten se saa poliittisen merkityksensä.

Ilmastoliikettä ja poliisia erottaa ruumiillisuuden ohella tietoisuus. Poliisia määrittelee poliisina se, että se on omalla tavallaan tyhmä. Poliisin operatiivinen kyky taata turvallisuus perustuu siihen, ettei se ajattele asioita pidemmälle. Se toimii taktisesti, ei strategisesti. Ilmastoliikkeen on kyettävä toimimaan strategian tasolla voidakseen puuttua tehokkaasti katastrofin syihin.

Mitä voisi olla sellainen jaettu ruumiillisuus, jonka voimalla tämä olisi ei vain mahdollista vaan myös haluttavaa? Miten ylittää monien yksilöiden epätoivo ja muovata siitä yhteinen ruumiillinen tietoisuus, jolla olisi paitsi halu muutokseen myös aikaa sen toteuttamiseen?

Kiireellisyyden horisontti toimii lopultakin niin kauan, kuin se avaa ovia kuvittelulle: se mikä ei ole normaalisti mahdollista, on nyt välttämätöntä. On tilanteita, joissa kiire päinvastoin estää kuvittelemasta tai edes ajattelemasta selkeästi. Silloin on elintärkeää säilyttää kosketus johonkin toiseen aikaan, ajallisuuteen joka ei ole jossain tuolla vaan tässä, mutta välittömän hyödyntämisen ja havaitsemisen ulottumattomissa.

Uskon että ruumiillisuus on pohjimmiltaan tätä: toista aikaa, jota elämme, mutta jota emme sellaisenaan koskaan koe. Jaetut hetket tai hetket jaettuna ovat niitä kohtia, joissa tämä aika tulee meille käsitettäväksi, ja silloinkin vain toisten kautta.

Jakautuminen tarkoittaa moneksi tulemista. Tämä on yksilöllistymistä, joka ei aseta vastakkain ainutkertaista yksilöä ja joukkoa, joka uhkaisi jatkuvasti nielaista sen. Pikemminkin kysymys on moneuden yksilöllistymisestä, siitä että moneus tulee yksilöiksi. Ne ovat osoitus moneuden voimasta kehittyä, löytää uusia muotoja. Siinä mielessä yksilöiden liittyminen yhteen mielenosoituksessa on tämän voiman takaisinkytkemistä omaan itseensä, jonkinlaista muistamista, siis.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s