Vieraantunut katsoja – Q-teatterin Pääomani (2020)

Esitystila on yksityiskohtia myöten hallittu. Valkoisen, koruliikettä muistuttavan näyttämön pinnanmuodot rakentuvat vitriineistä, jotka rajaavat tilaan näennäisen yksityisiä alueita. Kuin vastineena sille istun katsomossa hengityssuojain kasvoillani. 

On marraskuu ja suojasään aika. Katsomossa istuu puolet tavanomaisesta yleisömäärästä. Kaikilla on kasvomaskit, jotka estävät tehokkaasti tunnistamisen. Samalla ne vapauttavat velvollisuudesta, joka lankeaa täytettäväksi aina ennen esityksen alkua: tavoittaa katse, hymyillä ja tervehtiä, vahvistaa ihmissuhteen olemassaolo vaikka sitten kevyesti nyökkäämällä.

Esityksen jälkipuoliskolla kuulen katsomon takaosasta naurun, joka kuulostaa tutulta. Esityksen jälkeen etsin aulassa oikeaa ihmistä, mutta totean ihmeekseni että ääni kuuluukin aivan toiselle ihmiselle kuin olin kuvitellut. 

*

Q-teatterin Pääomani (2020) alkaa kohtauksella, jossa Nainen, Mies ja Naisen isä ovat Aktia Bankenin konttorissa allekirjoittamassa paperit asuntolainaa varten. Virkailija ja Nainen vaihtavat pari sanaa ruotsiksi, tai oikeastaan vain liikuttavat huuliaan, sillä ääni tulee kaiuttimista.

Koko kohtauksen ajan näyttelijät eläytyvät ääniin ajoittaakseen oikeat suunliikkeet oikeisiin tavuihin. Kaikessa vaivattomuudessaankaan asetelma ei saa hetkeksikään unohtamaan, että kaiuttimesta kuuluva ääni ei ole näyttelijän oma.

Ihmisen ääni on merkki sisäisyydestä, se on ihmisen sisäisen maailman tapa tulla esiin. Tässä tapauksessa äänet tulevat kehon ulkopuolelta. Näyttelijät rientävät täyttämään äänen ja ruumiin väliin jäävän tilan. Samalla heidän esiintymisensä on tilan jännittämistä, sen pitämistä avoimena. Yleisö reagoi naurullaan juuri etäisyyteen roolihahmon ja näyttelijän välillä: näyttelijän tehtävä on tuoda tämä ero näkyviin ja nautiskella sillä.

*

Naisen hahmoa näyttelee Eero Ritala. Olen nähnyt Eero Ritalan aikaisemmin lähinnä koomisissa rooleissa. Kun sanon koominen, ajattelen hauskaa, vaikka tosiasiassa tarkoitan vain erästä koomisuuden alalajia. Tuo alalaji on teatterissa varsin yleinen ja se liittyy mieskehoihin näyttämöllä.

Mieskeho on hauska, vaikka en tiedä miksi.

Naisen isää näyttelee Lotta Kaihua, joka kanavoi asennoillaan kaiuttimesta kantautuvaa vanhan miehen ääntä. Vain Mies on Tommi Korpela. Niin kuin joka toisessa suomalaisessa elokuvassa, myös tässä esityksessä Tommi Korpela esittää miestä.

Pitääkö tästä päätellä, että mies ei ole sukupuoli, ainakaan sanan varsinaisessa, näyttämöllisessä mielessä?

Toisaalta kun seuraan Ritalan ja Korpelan näyttelemien Naisen ja Miehen kohtaamisia Miehen veljen ja tämän puolison (Laura Rämä ja Kaihua) kanssa, Korpelan roolittaminen Mieheksi alkaa toimia osana teoksen roolituksen läpi kulkevaa homoalatekstiä. Hetken ajan kaikki Korpelan näyttelemät suomalaisten elokuvien miehet ovat osa samaa viitteellisen queeriä näyttämökuvaa.

Kysymys näyttelijän kehon suhteesta näytelmätekstin nimeämiin sukupuoliin on esillä, mutta samalla se kätkeytyy pintaan, tekeytyy ilmeiseksi. Sukupuolen esittäminen tällä tavalla on yksi teatterillisista keinoista, samanarvoinen playbackin ja eri kielten välillä liikkumisen kanssa. Valintana se on porvarillisen hillitty, kuten koko esityksen maailmakin: katsojan kanssa heti esityksen alussa solmittava sopimus asettaa voimaan tilan, jossa sukupuoli on vain oletus, merkki sukupuolesta, sen olettamisesta.

Seuratessamme Naisen toimintaa näyttämöllä, pidämme ikään kuin kohteliaan paussin kohdassa, jossa olemme tottuneet lukemaan näyttelijän sukupuolen.

*

Ensimmäisellä puoliajalla päähenkilö ohittaa Premium-asiakkaan etuoikeudella pankkikonttorissa vuoroaan odottavan pariskunnan, joista toinen on raskaana. Asiakaspalvelijan laskiessa 5000 euron käteistalletusta päähenkilö kiemurtelee kiusaantuneisuudesta, sillä hän tajuaa miten huonolta näyttää – huonolta ja sydämettömältä. Kuin kapitalistilta.

Asetelma toistuu. Päähenkilö ja hänen puolisonsa tilaavat siivousfirman pesemään uuden asunnon ikkunat, ja ikkunoita pesemään saapuu kaksi virolaista naista.

Naiset pesevät ikkunoita iloisesti rupatellen. Nainen ja Mies sen sijaan tuntevat raskaasti etuoikeuksiensa painon, nyt sekoittuneena veljeskansojen välisen historian epäsuhtaan. Mikään määrä veteen sekoitettua ikkunanpesuainetta ei riitä pyyhkimään pois taloudellisen hyväksikäytön tahraa Naisen omakuvasta.

Virolaisnaisten nauru kertoo samalla elämänilosta, siitä miten työ kaikessa ruumiillisuudessaan on erotettavissa omasta itsestä pelkäksi ulkokohtaiseksi suoritukseksi, jonka jälkeen voi matkustaa kotiin. Kun työn jakaa yhdessä toisen kanssa, sen kuormittavuus kevenee ja työstä tulee ainakin hetkellisesti jälleen osa elämää, ei sen vastakohta.

Ylemmän keskiluokan elämä sitä vastoin on hiljaista ja häiriötöntä. Huoli painaa kuitenkin taustalla, silloinkin kun kaikki on täydellistä – tai juuri silloin, kun sen luulee olevan täydellistä. Tulevaisuus ei ole koskaan huoleton ja tässä. Keskiluokan on pysyttävä selvillä rahatilanteestaan, suhdanteista, siitä milloin on kannattavaa ostaa ja milloin myydä. Vasta silloin ihminen voi olla varma omasta arvostaan sijoituksena.

*

Alkukohtauksessa Naisen ääni on keski-ikäisen naisen ääni, joka puhuu ruotsiksi. Luultavasti suomenruotsalaisen ylemmän keskiluokan tarkka kuvaaminen onnistuu vain ruotsiksi, kielellä jonka nyanssit pitävät sisällään tuon kulttuurin historian laskostuneena.

Näyttämöllä kuullaan ruotsin ja viron lisäksi myös venäjää ja englantia. Liikkuminen eri kielten portaikoissa on itsetietoista, se paljastaa katsojalle hänen oman sijaintinsa kulttuurisen ja kielellisen pääoman kartastolla: kaksikielinen katsoja voi liikkua vapaasti kielestä toiseen, kun taas yksikielinen katsoja törmää joka toinen hetki oman kielitaitonsa rajoihin.

Putoaminen, pienikin, on omalla tavallaan valaisevaa. Kun seuraa teatteriesitystä ummikkona, on aikaa tarkkailla näyttämöllä liikkuvien kehojen ruumiinkieltä. Kieliaines leijailee ympäriinsä aerosolipilvinä, mutta ei kiinnity mihinkään merkitykseen. Eleet eivät kuvita kieltä, vaan puhuvat sitä.

Esiintyvä ruumis kaiuttaa merkityksiä omalakisiin suuntiinsa, jotka eivät ole puhujan hallinnassa. Oli esitys millainen hyvänsä, näyttämöllä esiintyvät ruumiit puhuvat yhtä aikaa useita kieliä, ja useimmiten aivan omiaan. Tarvitaan koko joukko ruumiindramaturgisia rajauksia ja sanktioita, jotka estävät tuota muminaa tunkeutumasta katsojan tietoisuuteen.

*

Kun saavun katsomaan Pääomani-nimistä esitystä Etu-Töölöön, yhdelle kaupungin kalleimmista asuinalueista ja lunastan useamman kauppalaskun hintaisen lipun esitykseen, koko konteksti toimii lukuohjeena, joka ei jätä mitään epäselvää sen suhteen, millaisia kokemuksia esitys olettaa katsojansa tunnistavan. Esitys puhuttelee minua nimenomaan pääoman omistajana, vaikka pääoma tässä tapauksessa onkin enemmän kirjoista hankittua kuin osakkeisiin sijoitettua.

Käsiohjelmatekstissä teoksen kirjoittaja-ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ja dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen keskustelevat kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa. Esiin nousee kysymys, millä oikeudella näyttämöllä voidaan esittää valkoisen keskiluokkaisen ihmisen kokemusta – ”Millä oikeudella tämä teos on tehty? Millä oikeudella me käsitellään näin etuoikeutettua henkilöä, otetaan tilaa tällaiselle problematiikalle?”

Esityksen tekijät ovat tietoisia siitä, mikä vastuu tekijöillä on esiin nostamistaan aiheista. Tietyssä mielessä oikeus teoksen tekemiseen täytyy kuitenkin aina ottaa. Perustelut seuraavat vasta jälkikäteen. Niissä on kysymys teoksen oikeuttamisesta toisten silmissä, siinä missä varsinainen syy tai impulssi teoksen tekemiselle pohjautuu haluun, hämärään motivaatioon, joka ei välttämättä kestä syvälle menevää tarkastelua.

Luultavasti Pääomani -esitystä ei olisi, elleivät tekijät kaikista varauksistaan huolimatta olisi halunneet käsitellä juuri etuoikeutetun, valkoisen keskiluokkaisen ihmisen kokemusta tässä ajassa.

Samalla Pääomani tekee selväksi eri käänteissään, että teos kuvaa tiettyä luokkaa edustavan ihmisen kokemusta tietyissä kulttuurisesti spesifeissä olosuhteissa. Näin esitys pyrkii erottautumaan teoksista, jotka eivät tee vastaavalla tavalla selkoa omista lähtökohdistaan vaan yleistävät länsimaisen keskiluokkaisen kokemuksen sitä suoraan nimeämättä.

Tässä luonteeltaan taktisessa valinnassa on myös läsnä tappion tai sulkeuman ulottuvuus. Keskittyessään kuvaamaan rahaan liittyviä hetkiä keskiluokkaisen ihmisen elämässä, Pääomani häivyttää yhteydet muihin mahdollisiin kokemuksiin ja kokemuksen alueisiin. Tähän viittaa myös teoksen nimi, jossa omistusliite kuvaa tarkastelun kohteena olevan pääoman pohjimmiltaan yksityistä luonnetta: pikemminkin kuin pääomaa yhteiskunnallisena suhteena, Pääomani lähestyy kokemusta rahasta yhtenä pääoman ilmenemismuotona, sellaisena kuin se näyttäytyy tuotantoprosessiin tietyssä vaiheessa osallistuvalle yksilölle tietyssä pääoman kasautumisen historiallisessa vaiheessa.

*

Onko Naisen kokemuksessa kysymys vieraantumisesta?

Marxilaisesti ajateltuna vieraantuminen on itsestä ja omista intresseistä erkaantumisen prosessi, jossa työntekijä erotetaan työn tuotteesta. Työn lopputulos näyttäytyy hänelle vieraana, jopa vihamielisenä, samoin kuin koko työprosessi, johon hänellä ei ole valtaa puuttua mutta johon hän on silti pakotettu osallistumaan.

Esityksen aikana Naisen asema yhteiskunnassa käy hyvin ilmi. Hänen rahaan kohdistuva neuroottinen laskelmointinsa on nimenomaan seurausta siitä, että rahaa ei ole riittävästi, ei ainakaan riittävästi jotta laskelmoinnin ja työstä stressaamisen voisi lopettaa. Samalla Naisen konkreettinen työ on kuitenkin jotain aivan muuta kuin Marxin kuvaama mekaaninen ja vieraantunut tehdastyö: taiteellinen työ, jota Nainen tekee esitysten muodossa, on pikemminkin lähellä Marxin omaa luonnehdintaa vieraantumattomasta työstä, josta hän käyttää esimerkkinä säveltäjän työtä. Tällainen vapaa tuottaminen ei ole laiskottelua vaan mitä suurimmassa määrin vaivannäköä vaativaa toimintaa: ”Todella vapaa työ, esimerkiksi säveltäminen, on yhtä aikaa kirotun vakavaa ja vaatii mitä suurimpia ponnisteluja”, kuten Marx kirjoittaa Grundrissessa.

Taiteessa on siis kaikessa vaativuudessaan jotain itseisarvoista, joka ylittää vieraantumisen. Nykyisessä kapitalistisen arvonmuodostuksen logiikassa tästä vapauden alueesta on tullut kuitenkin erottamaton osa talouden toimintaa: sen, minkä prekaari itsensätyöllistäjä voittaa päästessään itse organisoimaan oman työnsä kenenkään siihen puuttumatta, hän häviää altistumalla kilpailulle ja oman minuuden välineellistämiselle.

Taiteilijat ajattelevat usein, että he ovat kuvaamiensa asioiden riivaamia, mutta se, mikä ei ole todella olemassa, ei voi riivata ketään: taiteilijoita riivaa itse asiassa vain heidän oma uransa.

Georges Bataille: Noidan oppipoika (1938)

Pääomani-esityksen Nainen, freelancer-teatterintekijä ja apurahataiteilija, on uran riivaavuudesta havainnollinen esimerkki. Hän tekee henkilökohtaiseen intohimoon perustuvaa kutsumustyötä, mutta samalla riemukasta itsenä toteutumista varjostaa huoli itsestä. Ei riitä, että on oma itsensä, tuota itseä täytyy myös jatkuvasti kehittää. Odotukset tulee täyttää, vaikka ne olisivat olemassa vain oman pään sisällä, suhteessa tulevaisuudessa kangasteleviin mahdollisuuksiin.

Riittämättömyyden tunne on Naisen tapauksessa myös seurausta palkkatyöstä poikkeavasta rahansaamisen tavasta. Korvauksen sijaan hänen tililleen ilmestyvät summat ovat tunnustuksia, palkan sijaan apurahoja tulevaan työhön. Oman minuuden esityksestä tulee samalla keskeinen tekijä, jolla vakuuttaa rahoittajat seuraavan projektin merkityksellisyydestä. Rahoituksen niukkuus tekee apurahojen hakemisesta ankaraa kilpailua, jossa tulee jatkuvasti arvioiduksi ja verratuksi muihin.

*

Huoli omasta kilpailukyvystä konkretisoituu rahassa, jota Nainen ei voi lakata laskemasta. Pääomani-romaanissa rahan ajatteleminen saa päähenkilön etääntymään lapsestaan ja puolisostaan, joka kirjan lopussa lopettaa suhteen. Käänne jättää ilmaan satujen opetuksen: että päähenkilö, saatuaan muistutuksen todellisuudelta, avaa silmänsä sille, mikä on oikeasti tärkeää.

Rahan pakonomainen ajatteleminen on siis oire vieraantuneen asemasta. Samalla rahalla itsellään on kuitenkin kyky vapauttaa ihminen erityisistä sosiaalisista tilanteista ja niiden dramaturgiasta, kuten Eetu Viren kirjoittaa teoksessaan Raha ja työvoima (2018). Tämä yleisavaimen kaltainen kyky avata uusia eksistentiaalisia reittejä ja näyttää elämä uudessa valossa on seurausta siitä poikkeuksellisesta roolista, joka rahalla on nykyisessä yhteiskunnassa. Raha näyttää lainaavan ihmiselle jotain omasta voimastaan – voimasta, joka näyttäytyy lähes mystisenä, sillä raha näyttää syntyvän tyhjästä ja vaikuttavan kaikkeen.

Tai ainakin tietynlainen raha. Kuten Viren tutkimuksessaan esittää, palkka on heikko ja käyttömahdollisuuksiltaan niukka rahan muoto verrattuna pääomaan. Palkka maksetaan työsuorituksen perusteella ja se kuluu usein työvoiman uusintamiseen, kuten kauppalaskuihin, lainalyhennyksiin tai vuokraan. Pääoma sen sijaan on kykyä investoida tulevaan. Siinä missä palkka avaa pääsyn vain rajatuille kulutuksen alueille, pääoman omistaminen tekee mahdolliseksi komentaa työvoimaa ja rakennuttaa sen avulla uusia maailmoja.

Vieraantumisen voimaa ei voi ymmärtää, jos ei tarkastele sen vapauttavia ja haluttavia piirteitä.

Marxin teoretisoima vieraantuminen on ehkä ennen kaikkea taianomainen elollistamisen tai tutuksi tekemisen prosessi: ”Samoin kuin [työläinen] tekee oman toimintansa vieraaksi itselleen, samoin hän tekee vieraalle omaksi toiminnan, joka ei ole tämän omaa toimintaa”, kuten hän kirjoittaa vuoden 1844 Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa.

Juuri näin saa alkunsa pääoman ihmeellinen kyky rakentaa maailmoja: se ottaa käyttöönsä vieraannutetun työvoiman potentiaalin ja saa sen näyttämään omaltaan. Tämä koskee myös taidetta, jota tehdään usein säätiöiden sijoitusvarallisuuden varassa. Aikamme suurimpia kuraattoreja ovat juuri yksityiset säätiöt, jotka mesenaatin ominaisuudessa päättävät, miltä taide lähitulevaisuudessa kulloinkin näyttää. Samalla tavalla pääomien virrat muovaavat koko yhteiskuntaa, hajottavat yhtäällä vanhoja elämänmuotoja ja luovat uusia mahdollisuuksia toisaalle.

Kun pääoman mahdin on päässyt todistamaan, pitää kaikkia osakseen lankeavia maksusuorituksia ja ilmaiseksi tehtävää työtä vain kohtuullisena hintana siitä, että voi elää elämäänsä juuri sillä tavalla, mistä on unelmoinut. Kaikessa leijailee lupaus kasvusta ja valituksi tulemisesta. Näin oma vieraantunut voimamme katselee meitä takaisin asuntoilmoituksista, keittiöveitsisarjoista ja mainoksista. Tuttuna ja vieraana, luonnollisen todellisuuden kaltaisena.

*

Riittävän suuret palkkatuloilla tai vastaavilla rahan muodoilla on käänteentekevä vaikutus siihen, miten ihminen kokee itsensä. Raha mahdollistaa valitsemisen. Samalla raha tekee mahdolliseksi vaihtoehtojen vertailun ja siitä seuraavan ahdistuksen valintojen suhteen.

Pääomani-esityksen Naisen vieraantumisen taustalla voikin nähdä keskiluokan janon autenttisuuteen, kokemukseen jostakin alkuperäisestä. Autenttisuuden kaipuuseen liittyy mielikuva jostakin itseisarvoisesta, puhtaasta ja luonnollisesta, joka tarjoaa välittömän suhteen maailmaan. Istuessaan lapsensa kanssa konsertissa Nainen kysyy itseltään, nauttiiko hän itse taiteesta puhtaasti taidekokemuksen itsensä takia – kuten yläluokka hänen mukaansa tekee – vai toimiiko taide hänellekin muun keskiluokan tavoin vain keinona parantaa asemiaan kilpailussa. 

Keskiluokkaisuus on maun alueella tapahtuvaa jatkuvaa erontekoa työväenluokkaan. Tämä ero näkyy myös suhteessa rahaan ja siitä puhumiseen. Kun Miehen duunariveli puolisoineen tulee käymään Naisen ja Miehen uudessa kodissa, Nainen ei halua – ei voi – sanoa ääneen, mitä asunto on maksanut. Todellisen hinnan ääneen lausuminen kuulostaisi hänestä oman statuksen kohottamiselta. Miehen veli taas ei ymmärrä, mitä ihmeellistä koko kysymyksessä oli.

Myöhemmin Nainen huojentuu nähdessään naapuritalossa myynnissä olevan asunnon myyntihinnan. Hän voi nukkua yönsä rauhassa, sillä tietää ettei ole maksanut asunnosta ylihintaa. Tässä tulee näkyviin valintojen tekemisen raskaus, jossa tuntuu painavimpana vastuu oman aineellisen ja aineettoman omaisuuden arvon kehityksestä. Asuntolaina on faustinen sopimus, jolla oma elämä sidotaan kapitalistisen omistussuhteiden säilymiseen.

Käytännössä Nainen maksaa osuutensa perheen asunnosta moneen otteeseen. Tekemällä taidetta hän on mukana kehittämässä kaupungista kiinnostavaa paikkaa asua ja kuluttaa. Lainan maksuaikaan sisältyy useita vuosia, joiden ajan hän maksaa pankille yhdessä kaikkien kaupungissa elävien kanssa aikaan saamastaan neliöhintojen noususta. Tämän lisäksi lainaeriin sisältyy useita kerroksia maksamatonta työtä kotona, kuntosalilla, sosiaalisissa verkostoissa, terapiassa ja kaikkialla muualla, missä omaa työkykyä uusinnetaan omakustanteisesti.

Listaa voisi jatkaa ja arvon tuottamisen ketjua seurata yksilöiden lisäksi kokonaisten yhteisöjen tasolla. Herää kuitenkin kysymys, miten näin hauras ja sotkuinen rakennelma pysyy edes pystyssä?

Jotakin kummaa täytyy olla tapahtunut, että se on mahdollista. On joka päivä yhtä suuri ihme, että lisäarvon kaappaamiseen perustuva tuotantotapa on yhä toiminnassa, että osallistumme siihen täysin voimin, omasta vapaasta halustamme.

Juuri tässä kohtaa yhteiskunnallisen tilanteen faustisuus tulee näkyviin. Kaikesta huolimatta Nainen maksaa pois omaa lainaansa, hän kerryttää omistustaan asuntoon jossa elää. Arvonnousu siis hyödyttää häntäkin pitkällä aikavälillä. Ainakin, jos vertaa ilmeisimpään vaihtoehtoon: maksaa pois toisen ihmisen – asuntosijoittajan – ottamaa lainaa omalla työllään.

Vastaus prekaariin tilanteeseen on lisätä ahdistusta lyhyellä aikavälillä, jotta asunnon arvon kasvu ennen pitkää poistaisi ahdistuksen, tekisi siitä vähemmän totaalista.

*

Näytelmän edetessä Tommi Korpelan esittämä Aktian Premium-pankkiiri istuttaa Naisen mieleen ajatuksen henkivakuutuksen hankkimisesta.

Vakuutuksen suhde kuolemaan on kaksijakoinen, ahdistava ja vapauttava yhtä aikaa. Se palauttaa mieleen kuoleman elämän vääjäämättömänä päätöksenä. Toisaalta kuoleman lopullisuuskin on voitettavissa järkevällä etukäteissuunnittelulla: pientä kuukausittaista summaa vastaan Nainen voi taata lapselleen ja leskelleen riittävän vakuutussumman, jolla nämä selviävät perintöverosta ja asuntolainasta ilman että heidän täytyy muuttaa pois perheen asunnosta.

Omistusasunnosta tulee näin ikään kuin Naisen oman maallisen elämän jatke. Samalla Nainen omaksuu sijoittajan näkökulman elämään. Elämä on riskien hallintaa, pohjimmiltaan rationaalista uhkapeliä, joka tähtää varallisuuden arvon kasvattamiseen, ennustettavuuden lisäämiseen ja prekaarisuuden hävittämiseen näkyvistä.

Pääoman näkökulma elämään sulauttaa toisiinsa ihmisen kokemuksen itsestä ruumiillisena ja ajallisena olentona sekä pääoman abstraktina virtana, kasautumisen muotona. Näin saa alkunsa jonkinlainen ruumiista irtautunut henkilösubjekti, joka tietyssä mielessä korvaa luonnollisen henkilön, abstrahoi hänet, siinä määrin että ihminen itse voi kuolla, mutta hänen tahtonsa jää elämään erilaisten taloudellisten järjestelyjen muodossa.

Pääomani-esityksen Naisen porvarillisen tragedian opetus tuntuu olevan, että voidakseen maksimoida lisäarvonsa ihmisen on suojeltava oman elämänsä alueita tuottavuuden vaatimuksilta. Nainen tajuaa tämän itsekin niinä harvoina selvänäköisyyden hetkinä, jotka ovat samalla uupumuksen partaalla horjumisen ja totaalisen uskon menettämisen hetkiä. Vastoin sisäisten ääntensä käskyjä hänen on vaalittava elämässään tasapainoisia ihmissuhteita, rakkautta, hoivaa ja henkisiä arvoja. Ne ovat kuin viimeisiä luonnonsuojelualueita, jotka yhä pitävät yllä luonnon monimuotoisuutta.

Mutta miten todella irtaantua tuottavuuden määräysvallasta, jos tuon irtaantumisen ainoana tarkoituksena on olla entistä tuottavampi tulevaisuudessa?

*

Esityksen toisen puoliajan alussa Nainen on matkustanut taiteilijaresidenssiin Yhdysvaltoihin. Residenssin aamiaispöydän ääressä syntyviin näyttämökuviin hiipii kuin varkain patsasasetelmia, jotka perustuvat toistoon ja leikkiin.

Leikin logiikkaan pohjaavat asetelmat ovat tuttuja Katariina Nummisen omasta Rakkaus ja toisto -esityksestä (2019). Niiden ilmestyminen näyttämölle merkitsee siirtymää alkupuoliskon arkisesta asetelmasta vapaammin assosioivaan tilaan. Samalla näyttämökielen uudelleenviritys nostaa pääoman käsittelyn muotokielen tasolle, aivan kuin realismista irtaantuminen tarkoittaisi paitsi siirtymistä toisenlaisen merkityksenmuodostuksen logiikkaan, myös toisenlaisen talouden piiriin.

Tässä taloudessa ei ole enää kyse selkeiden merkitysten näyttämöllisestä välittämisestä, vaan itse koetusta, aktiivisesta luomisesta. Katsoja alkaa antaa eri asentoihin jähmettyville kehoille omia tulkintojaan, jotka karkaavat teoksen tulkintahorisontista. Samalla esiintyjien keskittyminen omiin ruumiisiinsa havahduttaa katsojassa tietoisuuden omasta ruumiistaan. Vaikutus on hienovarainen, kineettinen. Pääasiallinen tunnetila on kummastuneisuus.

Helsingin Sanomien kritiikissä Sanna Kangasniemi viittaa luultavasti juuri toiseen puoliaikaan kirjoittaessaan esityksen keinojen herättämästä tuoreuden vaikutelmasta. Harjoitemainen ruumiillisuus henkii jonkinlaista uutuutta, sillä se tuo ilmaa lähikuvaan rajatun Naisen ja katsojan väliin. Samalla kohdallisesta realismista ja tekstikeskeisyydestä irtaantuminen ovat kaikuja modernismista, jota luonnehti osaltaan pyrkimys jättää taiteen traditio taakse ja vaalia taiteen itsenäisyyttä suhteessa kaikkeen sitä ympäröivään.

Toisen puoliajan hienovarainen irtaantuminen realismista viittaa tähän eleeseen, vaikka ei viekään sitä loppuun. Se ei ole itsetarkoitus, sillä modernismin jälkeen pelkkä ele riittää, siitä tulee osa kerronnan tekstuuria, yksi pääoman monista estetiikoista.

*

Esityksen kohtaukset jäsentyvät Naisen ympärille, jonka päiväkirjamainen kertojanääni keskeyttää tapahtumia ja reflektoi niitä neuroottiseen sävyyn. Tämä tekee Naisesta tapahtumien polttopisteen. Samalla katsoja saa tietää hänestä vain välttämättömän: pankkitilin saldon ja sosiaalisen sukupuolen.

Antamalla hahmolle erisnimen tekijät ikään kuin vapauttavat tämän käyttäytymään kuin kokonainen ihminen kolmiulotteisessa maailmassa. Sen sijaan henkilöhahmon esittäminen tyyppinä, esimerkkinä, ikään kuin luonnoksena tai kokoelmana tekijänsä havaintoja, tuo jo pintatasolla näkyviin hahmon riippuvaisuuden tekijästä.

Tämä riippuvuussuhde on läsnä kaikkialla teoksessa, jonka katsomista ohjaa joukko viitteitä autofiktion ympärillä käytyihin keskusteluihin. Tämä diskursiivinen kehys vahvistaa yhteyttä Naisen ja Milja Sarkolan julkisen hahmon välillä, mutta samalla autofiktiivinen ulottuvuus on teoksessa lähinnä yksi kerronnan keinoista. Kirjoittajan elämästä tiedettyihin faktoihin viittaaminen ja päähenkilön pitäminen lähellä kirjoittajaa eivät tunnu avaavan polttavia kysymyksiä todellisuuden ja fiktion luonteesta.

Tämä ei ole tarkoituskaan: varsinkin teoksen romaaniversion toteavan depressiivinen tyyli tuntuu myöntävän, että kertojalla on likaisia salaisuuksia tunnustettavana vain siinä määrin kuin kenellä tahansa lukijoista. ”Hajaantukaa, mitään nähtävää ei ole.” Samalla autofiktion luonne pelkkänä muodollisuutena todistaa, että sen kirjalliseen keskusteluun avaama kysymys on ohittanut momentuminsa, hetken jolloin sillä saattoi olla jokin totuusarvo katalogiystävällisen todellisuusefektin lisäksi.

*

Tekijän ja päähenkilön hienovaraisella samastamisella on kuitenkin muita tehtäviä. Ennen kaikkea ne liittyvät näkökulman rajaamiseen, tapaan jolla teoksen kokonaisnäkökulma tukee yksilön nousemista keskiöön, nyt tosin tekijästään erotetun fiktiohenkilön sijaan tekijän itsensä muodossa. Esityksen dramaturginen rakenne on yksilökeskeinen, siinä määrin kuin se asettaa tekijän havainnon lähtökohdakseen.

Onko havainnoimisessa jotain erityisen yksilökeskeistä, toimintana? Jos ’kokemus’ on jotain, missä ei voi selvästi erottaa kokijaa ja koettavaa, havainnon tekeminen vuorostaan viittaa etäisyyden virittämiseen havaitsijan ja havaitun välille.

Havainnoiminen on tarkkailua, mutta dynaamisempaa. Siinä on oma ajallinen rytminsä, joka tekee siitä poeettisen, siinä merkityksessä kuin havainto kääntyy kohti leikkauksia ja tihentymiä, todellisuuden draamallista ja dramaattista potentiaalia. Teatterintekijöiden puheenparressa usein peräänkuulutettu ”havainnon kirkkaus” on taiteellisen ajattelun laatu, jolla tekijä havainnoi maailmaa tuottaakseen näyttämöllisiä kuvia, jotka tuovat todellisuuden esiin tihentyneenä, kohotettuna, tuttuuttaan uutena.

Teatterin kohdalla havainto ei jää yksilön omaksi. Esitys on havaitsemiseen viritetty tila, jossa havainnot seuraavat toinen toistaan; katsojat havainnoivat näyttelijöitä, jotka havainnoivat katsojia, jotka havainnoivat toisiaan ja siinä sivussa itseään osana tuota suhteiden verkostoa.

Teatterin tekemisen käytäntö on mimeettistä tartuttamista, yhteisen aistimisen alueen laajentamista. Juuri siksi yksilönä esiintyminen, joukosta esiin nouseminen on teatterillista leikkiä, vaikkakin usein leikkiä joka esitystilanteen ulkopuolella näyttäytyy leikin sijaan maailman tilana.

*

Käsiohjelmassa Sarkola ja Numminen keskustelevat siitä, miten valinta nimetä päähenkilö Naiseksi viittaa yhtäältä päähenkilön vieraantuneisuuteen, kokemukseen itsensä vieressä seisomisesta, ja toisaalta viitoittaa kohti näkökulmaa, joka yksilön sijaan tarkastelee tilannetta tai asetelmaa.

Tämä on osa myös Bertolt Brechtin ajatusta eeppisestä teatterista, joka irtaantuu porvarillisen teatterin tavasta esittää näyttämöllä illuusio todellisuudesta, jota luonnehtii satunnaisuus, elämännäköisyys, asioiden luonnollinen epäjärjestys. Brechtin mukaan tämä on korvattava teatterilla, jonka järjestävät periaatteet ovat historiallis-yhteiskunnallisia: ohjaajan näkökulma muistuttaa Brechtin mukaan historioitsijaa, joka kuvaa asioita tarkasti ja epäsentimentaalisesti, ilman pateettisuutta. Illuusion synnyttämisen sijaan eeppisen teatterin keinot saavat yleisön tulemaan tietoiseksi itsestään kollektiivina – luokkana.

Katsojan passiivinen asenne, joka oli vastannut valtaväestön yleistä passiivista elämänasennetta, väistyi aktiivisen asenteen tieltä, toisin sanoen uudelle katsojalle oli kuvattava maailmaa niin että se oli hänen käytettävissään ja hänen aktiivisuutensa kohteena.

Bertolt Brecht: Kirjoituksia teatterista, s. 161.

Brechtin teatterille ominainen aktiivisuuden, tietoisuuden ja kriittisyyden korostaminen tuntuu kuitenkin nousevan tilanteesta, joka poikkeaa omastamme. Nykyinen kapitalistinen tuotantotapa perustuu juuri yleiseen kykyjen ja voimien liikekannallepanoon. Sitä luonnehtii pyrkimys aktivoida ihmisiä, olkoonkin että tuo aktiivisuus tapahtuu työvoimapolitiikan ja bruttokansantuotteen kasvun viitekehyksessä.

Brechtin pyrkimys näyttää maailma muutettavana, ei kohtalon tai luonnonlain omaisena, saa nykylukijan silmissä välillä myös varsin hybrisiä piirteitä:

Jos emme nimittäin ajattele, että ihmiskunta kaikkine olosuhteineen, menettelytapoineen, toimintoineen ja instituutioineen on paikallaan pysyvä ja muuttumaton, vaan asennoidumme siihen samoin kuin olemme asennoituneet luontoon varsin hyvin tuloksin jo muutaman sadan vuoden ajan: kriittisesti, muutokseen tähdäten, luonnon hallintaan pyrkien, niin silloin emme voi käyttää eläytymistä.

Bertolt Brecht: Kirjoituksia teatterista, s. 138.

Tämä perimoderni projekti on tuottanut tilanteen, jossa pyrkimys hallintaan on saanut aikaan hallitsemattomia muutoksia. Kukin voi itse havainnoida hyviä tuloksia, joita tämä projekti on saanut aikaan.

Mitä katsojaan tulee, Jacques Rancièren Vapautuneen katsojan (2016) mukaan katsoja ei ole suinkaan passiivinen, kuten Brechtin emansipaation nimeen vannova teatteriajattelu on halunnut uskotella.

Siinä missä Brecht pyrki politisoimaan teatterin tilana ja uudistamaan näyttämöllisen estetiikan vastaamaan ”tieteellisen aikakauden” ihmiskuvaa, Rancière puolestaan muistuttaa poliittisuudesta, joka taiteellisissa kokemuksissa jo valmiiksi on. Hän kirjoittaa nykyajasta käsin, jossa relationaaliset, immersiiviset ja osallistavat taiteen muodot ovat ainakin retoriikan tasolla toteuttaneet unelman esiintyjän ja katsojan välisen eron ylittämisestä. Tämä on tapahtunut samalla kun julkinen tila on kaventunut ja nykytaiteesta on tullut kokemusten tuotantoa, jossa tehtaillaan taideobjektien sijaan kohtaamisalustoja, kiinnostavia konsepteja ja subjektiivisuuksia. Tähän nähden Brechtin halveksuma passiivisuus – tai se, mitä hän erehtyy pitämään passiivisena – alkaa tuntua jopa houkuttelevalta vastarinnan muodolta kaikessa itseensä käpertyvässä introversiossaan, jota Rancière kieltäytyy pitämästä passiivisena.

Rancièren mukaan jokaisella katsojalla on oma älyllinen seikkailunsa, jonka kautta hän osallistuu aktiivisesti teokseen, vaikka se tapahtuisikin perinteiseen tapaan istumalla penkillä pimeässä katsomossa. Toisenlaisen kuvittelun mahdollisuus on valmiina katsojassa itsessään, eikä hän tarvitse ulkopuolista vapauttajaa, joka opettaa hänet ajattelemaan oikein. Päinvastoin: vapautuminen vaatii luopumaan eronteosta ja etäisyyden tuottamisesta opettajan ja tietämättömän, kirjailijan ja katsojan välille. Katsojat ovat jo toimijoita.

Kritiikistä voi olla samaa mieltä. Samalla ”vapautunut katsoja” on jollakin tavalla ilmaisuna oksymoron: katsojan vapautta määrittelee hänen katsojuutensa, joka on vieläpä yksikkömuotoista. Yleisö on kuitenkin se olosuhde, jossa katsominen tapahtuu – jaettuna, ruumiillisena toimintana.

Yksittäisen katsojan kokemus on aina sidoksissa yleisön tapaan rakentua kollektiivisena kudoksena. Tämä on jotain, mistä Brecht ja Rancière voisivat ehkä olla samaa mieltä. Jos yhdessä aistimisessa on jotakin vapauttavaa, se tapahtuu suhteessa niihin yhteiskunnallisiin suhteisiin, jotka subjektivoivat häntä myös teatterisalin ulkopuolella – ei niistä huolimatta.

Taiteellisesta näkökulmasta Brechtin ajattelusta voidaan joko pyrkiä ottamaan jotain niistä esteettisistä keinoista, joita hän kehitteli ja jatkaa niiden tutkimista ilman Brechtin niille antamaa viitekehystä. Toisaalta voidaan ottaa Brechtin kysymys siitä, miten teatteri voitaisiin politisoida ja alkaa etsiä keinoja, joilla tätä pyrkimystä voitaisiin edistää nykyhetken tilanteessa.

*

Jollain tavalla Pääomani-esityksen hienotunteinen jälkibrechtiläisyys tunnustaa umpikujan, jossa elämme. Jos Brechtin eeppisessä teatterissa olennaista oli vieraannuttaminen, joka esti katsojan kritiikittömän samastumisen näkemäänsä ja aktivoi tämän kriittisen reflektiokyvyn, Pääomani-esityksessä katkokset eivät uhkaa samastumista, vaan päinvastoin voimistavat sitä. Tämä tekee esityksestä hyvin hauskan.

Nauru katsomossa syntyy hermostollisesta hellittämisestä, joka liittää yhteen sosiaalisen ja viskeraalisen, sisäelimet ja ulkokuoren. Esityksen aikana keskiluokkainen katsoja voi rentoutua oman minänsä performanssin suhteen hetkeksi ja tirskua vapautuneesti Naisen myötähäpeää herättäville kompasteluille sijoitusneuvonnan ja eettisten arvovalintojen ristitulessa.

Keskeinen ero Pääomani-esityksessä suhteessa Sarkolan samannimiseen romaaniin on juuri huumori. Jos romaani on yhden näkökulman määrittämä kirjallinen selonteko, Q-teatterin Pääomani tekee päähenkilön kipuilusta ulkopuolisen tarkastelun kohteen – jotain yhdessä havaittua, sillä romaanikertojan sijaan kerronta on hajautunut näyttämölle ihmistenvälisiin tilanteisiin ja näyttämön ja katsomon väliseen jatkuvaan palautevirtaan. Katsojien reaktiot kommentoivat tapahtumia, samalla kun näyttelijät tarjoilevat katsojille tilaisuuksia reagoida – naurulla.

Mistä huumori tarkalleen ottaen syntyy?

Ylivirityksestä, väittäisin. Juuri ohjauksen ja näyttelemisen tarkkuus tekee toiminnasta itseään kommentoivaa, liian tietoista ollakseen vain läpinäkyväksi tekeytyvää ammattitaitoa.

Hypoteesi: kun esityksen elementit rajataan välttämättömään, katsoja ehtii havainnoida niitä pidempään kuin hän tarvitsee ilmitason ymmärtämiseen. Juuri tämä johtaa ilmitason ylittävän potentiaalisuuden tunnun paljastumiseen: yksinkertaisuudesta ja pidättäytymisestä enempään seuraa epäsuhta potentiaalin ja aktualisoituneen teoksen välillä, mikä ilmenee ylellisyytenä.

Pääomani on kaikessa ekonomisuudessaan ylellinen teos.

Kautta esityksen vieraannuttaminen on miellyttävää katseltavaa. Ehkä sietokykymme katkoksille ja epäluotettavuudelle on kasvanut sellaisiin mittoihin, että vieraannuttavasta estetiikasta on tullut draaman perustila, ainakin kaiken draaman jota voi pitää “laadukkaana”, sillä siitä nauttiminen ei vaadi tahrituksi tulemisen estämistä: ironian, guilty preasureen vetoamisen tai camp-henkisen heittäytymisen suojakeinoja.

Vieraannuttamista siis tarvitaan, mutta ei suinkaan luokka-, vaan laatutietoisuuden synnyttämiseksi.

*

Esityksen lopussa Nainen irtisanoo henkivakuutuksen. Näin ihminen hänessä vapautuu pääoman näkökulman pakkopannasta, ainakin hetkeksi, samaan tapaan kuin Johannes Ekholmin WunderKinder-näytelmän (2016) kyllääntynyt tietotyöläinen joka lähtee kävelemään työpaikaltaan ja koko esitystilasta.

Ele on näyttämöllisesti tyydyttävä. Haave yksilötason ratkaisusta kapitalismiin on kuitenkin liberaalin valinnanvapauden logiikan loppuun asti viemistä, ei katkos sen kulussa: vaikka henkivakuutus on katkaistu, liberaalin hallinnan metarakenne jää elämään.

Esityksen kokonaisuus piirtää näkymän vieraantuneisuuteen yksilön kokemuksena ja vallitsevana olosuhteena. Teatterillisen vieraannuttamisen keinot tarkoittivat eeppisessä teatterissa määrätietoista pyrkimystä vieraannuttaa katsoja ja saada hänet tajuamaan oma vieraantunut yhteiskunnallinen tilanteensa. Nyt nuo keinot ovat keinoja vailla päämäärää, ainakaan siinä historiallisen materialismin mielessä joka motivoi Brechtin teatteriajattelua. 

Keinojen avoimuus avaa enemmän suuntia tulkinnoille. Samalla se tekee mahdolliseksi psykologisten motiivien uimisen yhteiskunnallisen asetelmallisuuden rinnalle. Lopulta jää katsojan päätettäväksi, onko Naisen ongelma kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen, vieraannuttava väkivalta vai hänen oma sivullisuuden kokemuksensa.

Sivullisuus on ensiluokkainen kapitalistinen subjektirakenne. Se tarjoaa motiivin kilpailla, parantaa asemiaan ja kehittää itseään. Sivullisuus voi olla myös sokeutta omaa sisäpuolisuutta kohtaan: valta-aseman tuottaman yksinäisyyden keskellä voi aidosti tuntea, että on vain heitettynä tähän maailmaan ilman että oikeastaan tietää, mitä vapaudellaan lopulta tekisi.

Sivullinen pyrkii jatkuvasti pääsemään eroon omasta sivullisuudestaan ja korvaamaan sen myönteisellä ja voimaannuttavalla protagonistin roolilla. Kuitenkin myös muita polkuja on olemassa. Koko kysymyksenasettelusta vapautuminen vaatii tutkimaan sitä, mikä häiritsee, katkaisee yhteyksiä ja vetäytyy, hyökkää ja kiihdyttää, karkaa otteesta. Tällainen kieltäytymisen strategia näyttäytyy tilanteesta riippuen avoimena konfliktina, syrjäytymisenä tai haluttomuutena toimia, haluttomuutena haluta mitään mitä kapitalismi voi tarjota.

Tässä mielessä Naisen ongelma ei ole vieraantuminen, vaan se ettei hän ole vielä vieraantunut itsestään tarpeeksi.

*

Tämä kirjoitus perustuu muistiinpanoihin Pääomani-teatteriesityksestä, jonka näin vuosi sitten 13.11.2020 Q-teatterissa. Kirjoitus on ensimmäinen lajiaan teksteistä, joita olen alkanut mielessäni nimittää ”dramaturgisiksi esseiksi”. Dramaturgisen esseen tekstilajissa kirjoittaminen lähentyy havainnoimista, minkä voi nähdä myös yrityksenä vapautua katsojuudesta, ylittää katsojan kokemukseen liittyvä yksityisyys. Kirjoittaminen, sikäli kuin se on aistimisen muoto, on myös vapautta: älyllisen seikkailun tapa avautua kohti toisia, jatkaa sitä yhdessä.

Kiitos Joel Kilvelle, Juho Narsakalle, Lasse Poserille, Pontus Purokurulle, Aurora Pölylle ja Taneli Viitahuhdalle kommenteista ja arvokkaista kysymyksistä. Kiitos myös Taiteen edistämiskeskukselle, jonka myöntämällä korona-apurahalla teksti on kirjoitettu.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Pääomani. Q-teatteri 13.11.2020. Rooleissa: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Eero Ritala, Laura Rämä. Teksti: Milja Sarkola. Dramaturgia ja ohjaus: Milja Sarkola ja Katariina Numminen. Lavastus: Kaisa Rasila. Valosuunnittelu: Heikki Paasonen. Pukusuunnittelu ja toteutus: Riitta Röpelinen. Äänisuunnittelu: Eero Nieminen. Ääninäyttelijät: Anton Brede, Elmer Bäck, Jessica Grabowsky, Anna Hultin, Iida Kuningas, Jevgeni Rautiainen, Rabbe Smedlund.

Georges Bataille: Noidan oppipoika. Suomentanut Tiina Arppe. Gaudeamus 1998.

Bertolt Brecht: Kirjoituksia teatterista. Suomentaneet Anja Kolehmainen, Rauni Paalanen ja Outi Valle. VAPK-kustannus 1991.

Karl Marx: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Suomentanut Antero Tiusanen. Kustannusliike Edistys 1978.

Karl Marx: Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Suomentanut Antero Tiusanen. Kustannusliike Edistys 1986.

Jacques Rancière: Vapautunut katsoja. Suomentaneet Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi. Tutkijaliitto 2016.

Eetu Viren: Raha ja työvoima. Tutkijaliitto 2018.

Advertisement

Harvennushakkuut kulttuurielämän ekosysteemeissä: mitä uusi leikkausesitys tarkoittaa ja miksi kulttuurialan tulevaisuuden voi turvata vain sen oma järjestäytyminen?

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti tiistaina 12.10. alustavan esityksen hallituksen kevään kehysriihessä päättämistä kulttuurin, liikunnan, urheilun, nuorisotyön ja tieteen rahoituksen leikkaamisesta. Esitys on menossa hallituksen viiden puolueen pöydälle ja siitä eduskuntaan äänestettäväksi. Alustava esitys ehti kuitenkin jo heti ilmestyessään herättää katastrofin tunnelmia koronarajoitusten, arvaamattomien viranomaispäätösten ja yleisen taloudellisen turvattomuuden koettelemalla kulttuurialalla.

Esityksessä yhteensä 43:n miljoonan säästötavoitteesta 18 miljoonaa on sälytetty kulttuurille. Kulttuurialan sisällä leikkaukset jakautuvat epätasaisesti. Leikkaussahan alle on joutumassa esimerkiksi valtion taideteostoimikunnan rahoitus (-50%) ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja kirjastoille maksettava kulttuurilehtien tilaustuki, jotka on tarkoitus lopettaa kokonaan.

Monin paikoin on herätty vaatimaan leikkausten perumista. Kirjallisuuden ja kulttuurilehtien piirissä tilanteeseen reagoi nopeasti esimerkiksi Nuori Voima -lehti, jossa päätoimittajat Taija Roiha ja Vesa Rantama kiteyttivät tilanteen seuraavasti kirjoituksessaan Miljoonan euron nappikauppa:

Kapitalistisessa yhteiskunnassa raha ei ole ainoastaan vaihdon väline tai taloudellinen resurssi, vaan myös symbolisen arvon merkitsijä. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla ilmenevä halu romuttaa kokonainen pienilevikkiselle kirjallisuudelle ja julkaisutoiminnalle suunnattu tukimuoto kertoo siitä, ettei kirjallisuutta arvosteta eikä sen parissa tehtävää työtä pidetä tärkeänä. 

Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltu esitys osuukin juuri valmiiksi hyvin hauraisiin mutta sitäkin olennaisempiin kulttuurielämän ekosysteemin osiin. Kuten jossakin näkemässäni tekstissä osuvasti ilmaistiin, johtoajatuksena leikkausten kohdentamisessa tuntuu olevan: ”Aluskasvillisuus karsitaan, koska puitahan tässä ollaan tultu katsomaan”.

Esityksen muotoilu onkin monia kulttuurialan toimijoita kohtaan totaalinen mitätöinti ja olemassaoloa koskeva akuutti uhka. Tässä kohtaa leikkauksilla ei tavoitella edes näennäisesti toiminnan tehostamista ja keskittämistä, vaan ”ylimääräisten rönsyjen karsiminen” tarkoittaa kulttuurielämälle olennaisten toimintojen lopettamista. Nihilismistä kertoo se, että leikkausten vaikutuksia ei ole luultavasti edes ajateltu esitystä tehdessä pitkällisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriö toteuttaa hallituksen budjettiraamissa sovittua linjaa. Leikkauslinja on puhtaan teknokraattinen, sillä leikkaustarvetta ei ole perusteltu muulla kuin rahoituksen teknisillä syillä. Kulttuuri- ja liikunta-alaa ja järjestötoimintaa on rahoitettu budjetin ulkopuolisella Veikkaus-tuotoilla. Veikkaus-tuottojen väheneminen on johtanut tilanteeseen, jossa rahoitustilanteen turvaamiseksi kulttuurin rahoitus on siirretty osaksi valtionbudjettia. Puheista huolimatta istuva hallitus ei ole halunnut tai kyennyt takaamaan olemassaolevan rahoitustason säilymistä, vaan rahoitus on leikkautumassa ensivaiheessa 15%:n luokkaa olevalla summalla.

Tekninen selitys ei kuitenkaan peitä sitä, että käsilläoleva katastrofi on poliittisesti tuotettu: aiemman rahoitusmallin kriisi on tiedetty pitkään, eikä asiantuntijoiden suosittelemia ratkaisuja ole laitettu toimeen ennen kuin on liian myöhäistä ja silloinkin vain osittain.

Kuulostaako tutulta?

Edellisen viikon olen käyttänyt muun muassa kadulla istumalla ja kirjoittamalla tekstejä kansalaistottelemattomuudesta. Samaan aikaan kun ilmastoliike on tehnyt ilmastokriisin näkyväksi, oma ammatillinen kenttäni joutuu kohtaamaan toisesta suunnasta sen toimintaedellytyksiä ja jatkuvuutta akuutisti koskevan uhan.

Ilmasto- ja ympäristökriisillä ja kulttuurialan leikkauksilla on muitakin yhtäläisyyksiä kuin poliittiset syyt niiden taustalla. Leikkausten kohdistamisella kulttuuriin on pitkäaikaisia, hitaasti kasautuvia vaikutuksia, jotka eivät välttämättä ilmene alkuun dramaattisina, mutta jotka syventävät käynnissä olevia yhteiskunnallisia rapautumisen prosesseja: lastenkulttuurista, yhdenvertaisuudesta ja alueellisesta saavuttavuudesta karsiminen ovat tästä surullisia esimerkkejä.

*

Kulttuurista leikattu rahasumma on poissa niiden ihmisten ja organisaatioiden tileiltä, jotka tuolla summalla pystyvät pitämään yllä laajaa kokemusten, tiedon ja ajattelun kiertoa. Jos kulttuurin tuet ovat investointia ruumiisiin ja mieliin, on kulttuurista leikkaaminen ikään kuin tähän sosiaaliseen ja mentaaliseen ekosysteemiin kohdistuva harvennushakkuu; hakkuu, joka jättää tyhjäksi kokonaisia laikkuja ennen eloisaa metsänpohjaa ja joka tekee paikoin mahdottomaksi enää elvyttää jälkeenpäin kokonaisten toistensa lomaan kätkeytyvien mikrokulttuurien humusta.

Harvennushakkuu johtaa yhteisen elintilan kaventumiseen ja tekee kulttuurin saarekkeista entistä eristyneempiä ja sen eduista entistä harvempien saavutettavissa olevia. Ilman esimerkiksi hankintatukien välillisesti ylläpitämiä kulttuurilehtiä ja pienkustantamoita Suomessa julkaistava kirjallisuus ja siitä käytävä keskustelu yksipuolistuvat.

Mitä laajempaan kulttuuriseen kehitykseen tulee, uskon että lukemista tukevien hankkeiden, pienjulkaisutoiminnan ja kulttuurilehtien alasajo tulee johtamaan suomen kielen marginalisoitumiseen pitkällä ja keskipitkällä aikavälillä. Kehitys on jo nähtävissä, ja kirjallisuuskentän yllä leijuva rahoituksen uhka on omiaan kiihdyttämään suomen kielen aseman rapistumista elävänä kielenä, joka uusiutuu sillä kirjoittavien kielellisen ajattelun ja diversiteetiltään monimuotoisen ja saavutettavan julkaisutoiminnan kautta.

Esseessään Viimeinen talvi (Poesia 2020) runoilija Raisa Marjamäki on tehnyt eron kielenkäytön ja kielikokemuksen välille: siinä missä edellinen kuvaa kieltä teknisenä instrumenttina, kielikokemus kuvaa sitä, miten kielen merkitys rakentuu suhteessa niihin hahmottomiin tuntemuksiin ja esikäsitteelliseen ymmärrykseen joka sanoihin on tarttunut ja joita ne kantavat. Suomen kieli erityisenä kokemuksen alueena on sidoksissa siihen, että se tulee koetelluksi mahdollisimman monesta näkökulmasta; kulttuurin kieltä elävänä pitävien rakenteiden näivettäminen on omiaan tekemään suomen kielestä pitkällä aikavälillä historiallisen kuriositeetin, joka lakattuaan toimimasta nationalistisen myytin tukijalkana on muuttunut vain hidasteeksi työvoiman liikkuvuudelle ja kansainvälisen kapitalismin kehitykselle. Kuten brittilehti Daily Mail asian esittää: ”Our language is Finnished!”

*

Tässä kohtaa leikkausten kohdentumisesta tuntuu kuitenkin ennenaikaiselta jäädä kiistelemään, sillä leikkaustarpeen perusteissa on itsessäänkin paljon perattavaa.

Säästöjen ilmeisin poliittinen syy on siinä, ettei valtion velanottoa haluta kasvattaa. Erityisesti keskustapuolue on esiintynyt velan vastustajana. Käytännössä kuitenkin keskusta on hyväksynyt budjettiylitykset, ja velkarahaa on ohjattu puolueelle tärkeisiin kohteisiin. Näyttää siltä, että juuri tiukan velkalinjan esittäminen uhkaa koitua kulttuurialan kohtaloksi: opposition kritiikin edessä hallitus on kokenut tarvetta tehdä näytösluontoisia leikkauksia, jotka on nähty helpoimmaksi kohdistaa kulttuurin lisäksi esimerkiksi liikenneministeriön toimialaan. Ilmastokriisin keskellä valtion tuki kuntien pyöräilyinfrastruktuurin rakentamiseen putoaa ensi vuonna 86 prosenttia vaivaiseen neljään miljoonaan.

Nollakorkomaailmassa velan laskennallisen määrän tuijottaminen ilman sen suhteuttamista valtion alijäämään ei ole enää talouspolitiikan kyseenalaistamaton normi. Velkapelko on kuitenkin huolella vuosikymmenten saatossa rakennettu halujen ja kertomusten kompleksi, joka on pitänyt yllä talouskurioikeiston hegemoniaa talousasioiden taitajana. Kansallisen edun nimissä ajettu säästöpolitiikka on kuitenkin paradoksaalisesti tuhoamassa edellytyksiä elävältä kulttuurilta ja kulttuurin alueelliselta saavutettavuudelta, siis hävittämässä sitä koheesiota luovaa sidosta, joka on historiallisesti ollut myös oikeistoa ajaneen kansallisen kulttuurin vision ytimessä.

Onko aika ajanut tämän kulttuurin ja politiikan välisen sidoksen yli? Onko käynyt niin, että kulttuurielämän avautuminen, moninaistuminen ja kulttuuritoimijoiden irtautuminen nationalistisesta viitekehyksestä on samastanut kulttuurin oikeiston silmissä vasemmiston henkimään velalla elämiseen ja kivaan mutta turhaan ylijäämään, niin ettei sen tuottamaa arvoa – myös taloudellista – osata nähdä?

Ja onko kulttuurielämä jäätyään ilman poliittisen keskustaoikeiston tukea päätynyt myös vasemmiston pelikaavioissa lapsipuolen asemaan – ylimääräiseksi ruokittavaksi suuksi, jota hoidetaan sitten kuin omilta lapsilta jää aikaa?

Sanna Marinin keskustavasemmistolaisen hallituksen harjoittama politiikka mielestäni näyttää, ettei kulttuuritoimijoiden etu ole ollut poliittisen päätöksenteon keskiössä. Isoissa väännöissä kulttuuri on pudonnut prioriteettilistalta, eivätkä vihreät ja vasemmisto ole saaneet sitä sinne palautettua.

*

Kulttuurin huojuvalle asemalle on varmasti monia mahdollisia selityksiä. Haluan kuitenkin nostaa esiin sen mikä näyttäytyy minulle keskeisimpänä tähän vaikuttavana tekijänä, joka on noussut esiin myös viimeisen vuoden aikana korona-ajan rajoituksista ja tukipaketeista käydyissä kamppailuissa. Tämä on kulttuurialan järjestäytymättömyys, joka näkyy alan heikkona neuvotteluasemana suhteessa rahakirstun vartijoihin.

Järjestäytymättömyydellä on eri tasoja. Yleisellä tasolla voidaan ajatella sitä, miten kulttuuriala muodosti oman keskusliiton vasta vuonna 2018. Rosa Meriläinen on ansiokkaasti antanut kasvot tälle kulttuurin entistä näkyvämmälle ja yhtenäisemmälle edunvalvonnalle, joka kuitenkin hakee yhä muotoaan. En osaa sanoa onko Kulta ry:n toiminta lähempänä ammattiyhdistyksen vai konsulttifirman toimintaa – ja mitä tämä kertoo nykyajan työelämästä?

Verrattuna moniin perinteisiin ammattiyhdistysliikkeen tahoihin kulttuurialan järjestöillä on käsissään heikommat kortit. Ammattiyhdistysten vaikutusvallan taustalla on pitkä historia, jossa poliittisiin päättäjiin, lainsäädäntöön ja tulopolitiikkaan on vaikutettu niin lakkoilun, puoluepolitiikan ja kolmikannan kautta. Kulttuurialalla on tällä hetkellä keinovalikoimassaan lähinnä mediapreesens ja virtuaalisten kirveiden heiluttelu. Vaikka elämme mediayhteiskunnassa, jossa mielikuvilla on väliä, tämä ei näytä tuottavan tuloksia samassa määrin kuin pitkällinen, kärsivällinen neuvottelu ja poliittisiin prosesseihin osallistuminen: tai pitäisikö sanoa sekaantuminen, sillä työmarkkinaosapuolten valta-asema ei niinkään perustu niiden neutraaliuteen suhteessa parlamentaarisen politiikan sfääriin, vaan kykyyn syöttää aloitteita poliitikkojen asialistalle – siis aktiiviseen ulkoparlamentaariseen vaikuttamiseen. Tässä mielessä myös oikeistolla on oma perinteinen Elokapinansa: EK, Elinkeinoelämän keskusliitto.

Järjestäytyminen ei kuitenkaan palaudu pelkästään kysymykseksi mahdollisimman isosta ja kuuluvasta edustuksesta. Järjestäytyminen on myös käytännön kokemusta kyvystä liittyä yhteen, toimia ja luoda omia tiloja, puheen tapoja ja varmuutta seistä omien arvojensa takana.

Siksi tämänhetkisessä tilanteessa kulttuurikenttää ei auta toivon sijoittaminen järjestöedustukseen. Viimeisen vuoden aikana tehdyt lupaukset kulttuuri- ja tapahtuma-alan työntekijöiden aseman parantamisesta ja niiden pettäminen viimeistään eilisen leikkausesityksen myötä ovat osoittaneet, miten heikkoa kulttuurialan järjestöjen vaikutusvalta on. Järjestöjen voima muodostuu niiden jäsenten ja kulttuurialalla toimivien voimasta. Siksi keskeistä on nyt toimia suoraan, mikä pitkällä aikavälillä johtaa myös alan äänen voimistumiseen kabineteissa.

Tarvitsemme mielenosoituksia. Tarvitsemme kovaa retoriikkaa. Tarvitsemme kirjastokapinan, työnseisauksia kaikkiin valtion ja yksityisten taidelaitoksiin ja solidaarisuus- ja tukilakkoja kaikilla aloilla journalismista koulutukseen, kirjastoalasta tapahtumatuotantoon, julkisesta liikenteestä hoitajiin ja logistiikkaan; potentiaalisesti kulttuurielämän alasajo koskee kaikkia kulttuurin kuluttajia ja tukijoita.

Vaikka hallitus nyt perääntyisikin leikkauksista, on selvää ettei rahoituksen kutistumisen uhka haihdu ennen kuin kulttuurin rahoitus viedään täysimääräisenä valtion budjettiin. Tämä on tarkoitus tehdä vielä tämän hallituskauden aikana, mutta tämänhetkisillä näytöillä en luottaisi hallituspuolueisiin tässä asiassa. Siksi metelin pitäminen juuri nyt on tärkeää: se on signaali ja muistutus myös kaikille seuraaville hallituskokoonpanoille, jotka harkitsevat kulttuurilta leikkaamista.

Jos nyt hallituksessa olevat, kulttuurimyönteisinä profiloituneet puolueet eivät kykene parempaan kuin nyt esitettyihin leikkauksiin, mitä luulette oppositiossa odottavien Riikka Purran ja Petteri Orpon puolueineen saavan tällä saralla aikaiseksi?

Tarvitsemme äänen, jota myös tulevien hallitusten on kuunneltava, halusivat he tai eivät.

*

Erilaisissa teatteri- ja kirjallisuusalan järjestöissä toimivana olen kokenut omakohtaisesti sen, miten vaikeaa taidealalla välillä on järjestäytyä toimimaan poliittisesti.

Kun liikevaihtoaan monilla mittareilla paljon laajempaa toimintaa pyöritetään vuodesta toiseen pienillä, epävarmoilla budjeteilla, suurin osa toimijoiden ajasta ja isolta osin korvauksettomasta tai nimellisesti korvatusta työstä menee toiminnan ylläpitämiseen.

Jo nyt toimeenpannut rahoitustason leikkaukset ovat heikentäneet tilannetta, eikä hanke- ja koronatuet pelasta tilannetta kuin joksikin aikaa kerrallaan. Mikä on prekaaria yksilölle, on sitä myös järjestöille; mitä lähemmältä olen päässyt todistamaan kulttuurialan toimijoiden toimintaa, olen nähnyt miten aiemmin vakaina pitämiäni toimijoita – aina yliopistoja myöten – ehdollistavat samat epävarmuuden, kilpailun ja epäjatkuvuuden logiikat.

Uusimmat leikkaukset eivät siis ensisijaisesti loukkaa ja haavoita siksi, että ne olisivat täysin poikkeuksellisia. Uudet leikkaukset asettuvat osaksi jatkumoa, jossa elämän ja työn olosuhteita kulttuurialalla on jo pitkään heikennetty. Ne ovat osa epävarmuuden tuottamisen matriisia, jonka muodostavat eri suunnista koko kenttää läpäisevät niukkuuden ja pelon virtaukset.

Uusilla leikkauksilla on toki erityinen symbolinen painoarvo siksi, että ne tuntuvat selkäänpuukotukselta korona-ajan kurimuksen jälkeen.

Tässä piilee myös mahdollisuus tilanteen politisoimiseen. Toivonkin, että löydämme nopeasti uusia yhteen kokoontumisen ja yhteisen voiman osoittamisen tapoja. Olisi varmasti vuosikymmenen trauma, jos leikkaukset ajettaisiin ilman vastarintaa läpi tällaisenaan ja kulttuuriala tyytyisi ottamaan vahingon vastaan kuten korona-ajan ahdingon: yksilöllisinä reaktioina, joiden myötä suru, ahdistus ja näköalattomuus koteloituisivat yksittäisten alalla toimivien tai alalta ulos ajautuvien ihmisten sisälle.

*

Kulttuurin leikkaukset koskettavat kokonaista elämänmuotoa. Ne näyttäytyvät katastrofina niille, joiden ruumiisiin rahoituksen leikkaaminen iskee ensimmäisinä; jo esitys leikkauksista toimii avokämmenellä lyötynä iskuna siihen virtuaaliseen ruumiin skeemaan, jota kulttuurialalla olemme pitäneet elossa, toiveikkaana ja elinvoimaisena pitkään jatkuneesta kituuttelusta huolimatta.

Ruumis ei ole tässä kohtaa pelkkä metafora. Niin kuin kokemus oman ruumiini kyvystä liikkua, tarttua, puhua tai laulaa on osa ruumistani, ja samalla edellytys sille, että minulle on voinut kehittyä käsitys ruumiista, yhteinen ruumis muodostuu kaikista niistä kokemuksista, jotka se tekee mahdolliseksi. Hallituksen leikkausesitys koskettaa kipuna kollektiivista ruumista, jonka muodostamme kaikki me jotka tunnistamme tuossa kivussa jotain omaamme. Kipu paljastaa meille ruumiin, joka olemme.

#MiksiEnLuotaPoliisiin, eli mitä Helsingin poliisin toiminnasta Elokapinan mielenosoituksessa pitäisi oikein ajatella?

Viime perjantaina 8.10. Elokapina järjesti mielenosoituksen Valtioneuvoston linnalla osana kymmenpäiväistä Syyskapinaa. Rauhanomaisen mielenosoituksen tarkoituksena oli päästä keskusteluyhteyteen poliitikkojen, erityisesti valtiovarainministeri Annika Saarikon kanssa ja vaatia edellisen viikon mielenosoitusten tapaan hallitusta julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Paikkavalinta pyrki tuomaan mielenosoituksen sanoman näkyväksi poliittiselle johdolle samaan tapaan kuin aiemmat mielenilmaukset Eduskuntatalon edustalla.

En ollut itse paikan päällä mielenosoituksessa, mutta paikalta otetuissa valokuvissa näkyy, miten kylttejä pitelevät, käsistä yhteen lukittautunet mielenosoittajat istuvat rakennuksen portailla uloskäynnin edustalla. Jotkut mielenosoittajista olivat kahliutuneet myös ovenkahvoihin lukoilla. Elokapinan tiedotteen (9.10.) mukaan lukittautumisen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan estää kulkua rakennukseen, vaan ainoastaan hidastaa mielenosoituksen purkamista ja tehdä epätoivo näkyväksi.

Poliisi purki mielenosoituksen pian sen alkamisen jälkeen. Toisin kuin aiempien päivien katuja sulkeneissa aktioissa, nyt rauhallisesti paikallaan istuneita, poistumasta kieltäytyneitä ihmisiä uhattiin vakavammilla seurauksilla kuin vain niskottelusta annetuilla sakoilla. Poliisin tiedotteessa puhuttiin rikosepäilyistä nimikkeellä törkeä julkisrauhan rikkominen, josta maksimirangaistuksena on kaksi vuotta vankeutta. Tämän nojalla osaa kiinniotetuista, yhteensä 51 mielenosoittajasta pidettiin kiinniotettuna yli 24 tuntia Pasilan poliisiasemalla.

Kuten julkisuudessa tuotiin pian esille, poliisin esittämät rikosepäilyt vaikuttavat olevan vähintäänkin hataralla pohjalla. Asiaan julkisuudessa kantaa ottaneet lakiasiantuntijat kyseenalaistivat perusteet törkeälle julkisrauhan rikkomiselle. Rikosepäilyjen lisäksi kysymyksiä herätti myös poliisin tiedotus tapahtumista. Twitter-viesteissä poliisi kuvasi rauhanomaista mielenosoitusta ”miehitykseksi”, joka muodostaa väkivallan uhan. Mielenosoituksen purkamisen syyksi ilmoitettiin, että sillä ”pyrittiin vaikuttamaan valtionjohtoon”.

Asiaan kantaa ottanut valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen totesi, että ajatus on hyvin vieras kannanotto mielenosoitusoikeudelle: mielenosoitusoikeuden ytimessä on nimenomaan valtiollisiin asioihin vaikuttaminen.

Hetken aikaa julkisuudessa ehti levitä poliisin levittämä tieto, jonka mukaan Elokapinan mielenosoitus uhkasi poliittisen johdon turvallisuutta. Rinnastukset Yhdysvaltojen viime marraskuun Capitolin valtausyritykseen virisivät. Liipaisinherkimmät oikeistopoliitikot heräsivät vaatimaan Elokapinan lakkauttamista.

Vyörytys kuitenkin tyrehtyi kesken kaiken. Ensin opetusministeri ilmaisi tviitissään, ettei huomannut perjantain valtioneuvoston kokouksen yhteydessä mitään tavallista poikkeavaa. Myös tasavallan presidentti kumosi poliisin tiedotuksen väitteen, että hänet olisi reititetty kulkemaan vaihtoehtoista reittiä ulos rakennuksesta mielenosoituksen takia. Samoin valtiovarainministerin esikunta vahvisti, ettei näin tapahtunut.

Poliisin tiedotus joutui nopeasti varsin outoon valoon. Herää kysymys, poliisin toiminnasta mielenosoituksessa ja sen jälkeen pitäisi oikein ajatella?

*

En tiedä, mitä Helsingin poliisissa oikein tapahtuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yli viikon ajan jatkuneet Elokapinan mielenosoitukset ovat ärsyttäneet poliisin kenttäjohtoa siinä määrin, että linjaa on päätetty koventaa edellisistä kerroista.

Perjantaihin asti poliisin toiminta ehti olla verrattain eskaloimatonta verrattuna viime vuoden Hätäjarrutus-mielenosoitukseen OC-sumutteineen. Voidaan spekuloida, onko pian syyteharkintaan tuleva juttu, jossa kuutta poliisia epäillään mielenosoittajiin kohdistetusta väkivallasta, vaikuttanut tietoisesti tai alitajuisesti poliisin nyt tekemiin valintoihin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että poliisi on toiminut provosoituneena ja ylittänyt lailliset valtuutensa, mistä kiinniottojen epäselvät perusteet ja harhaanjohtava tiedotus toimivat osoituksena.

Poliisin toimintaa mielenosoituksessa onkin minusta tulkittava ennenkaikkea Elokapinaan kohdistuvana repressiona. Repressio eli tukahduttaminen pyrkii saamaan kadulla avoimesti toimivat liikkeet lopettamaan poliisin näkökulmasta häiritsevä toimintansa. Tukahduttamiskeinoihin eivät kuulu ole ainoastaan kovat otteet kiinniottotilanteissa, vaan myös tietoinen harhaanjohtaminen, uhkailu ja psykologisen sodankäynnin menetelmät. Niiden tavoitteena voi olla yhtäältä liikkeessä aktiivisesti toimivien eristäminen ja pelottelu, jotta nämä eivät enää palaisi kadulle, sekä toisaalta suuren yleisön ja potentiaalisten sympatisoijien etäännyttäminen liikkeestä leimaamalla se epäilyttäväksi. Toimiessaan tällainen hajota ja hallitse -taktiikka johtaa liiketoimijoiden uupumiseen, katkeroitumiseen ja liikkeen kasvun tyrehtymiseen, kun tapahtumiin osallistumisesta tulee kuormittavaa, mikä rajaa potentiaalisten osallistujien määrää.

Elokapinan toiminta on kasvanut ja ollut hyvin näyttävää. Suoran toiminnan liikkeeksi se on saanut poikkeuksellisen paljon positiivista mediajulkisuutta, eikä liikettä ole onnistuttu sulkemaan mielenosoittajille tavallisesti tarkoitettuun häkkiin mediajulkisuuden marginaaliin. Ilmastonmuutoksen vastaisten toimien ajamisella on ison osan väestöä tuki, ja Ekokapinan rauhanomaisilla kansalaistottelemattomuuden keinoilla on niilläkin laajaa resonanssipintaa. 

Poliisin ylireagointi on siis merkki tavanomaisten askelmerkkien sekaantumisesta ja turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteesta kansalaistottelemattomuutta avoimesti harjoittavien ihmisten edessä.

Tästä seuraa kysymys, miksi poliisi ylipäätään hahmottaa rauhanomaiset mielenosoittajat vastustajinaan?

*

Medialle antamassaan haastattelussa apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen sanoo, että poliisin ristiriitaisen tiedottamisen taustalla on väärinymmärryksiä, ei tietoista valehtelemista.

Pitäisikö tämä selitys uskoa?

On vaikea kuvitella, että näin monta väärinkäsitystä olisi voinut tapahtua yhtä aikaa: että rauhallisesti portailla istuneet mielenosoittajat olisivat muodostaneet väkivaltaisen uhan tai että nämä olisivat yrittäneet tunkeutua sisään rakennukseen; että linnan sisäpuolella olisi koettu minkäänlaista uhkaa tilanteeseen liittyen; että mielenosoituksen hajottamisen perusteena voi olla poliisin tiedotuksen mukaisia, demokratian kannalta kyseenalaisia väittämiä.

Poliisi perääntyi väitteistään liittyen tilannearvioon. Samalla kumoamatta jäi poliisin tiedotteessa (9.10.) esitetty väite, jonka mukaan Elokapina on käynyt fyysisesti käsiksi kansanedustajaan.

Väitteellä kansanedustajaan käsiksi käymisestä ilmeisesti viitataan Elokapinan mielenosoituksen yhteydessä 29.9. tapahtuneeseen selkkaukseen, jonka keskiössä oli perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen. Hän oli illan aikana kierrellyt väkijoukossa kuvaamassa mielenosoittajia ja kommentoimassa näitä ilkkuvaan sävyyn. Tynkkynen väitti myöhemmin Twitterissä tulleensa elokapinalaisten tönimäksi. Elokapinan tekemän selvityksen mukaan tilanteessa ei ole ollut mukana liikkeeseen osallistuneita, kansalaistottelemattomuuskoulutuksen läpikäyneitä henkilöitä. Liike on sitoutunut väkivallattomuuteen.

Poliisi siis vetoaa linjansa perusteena kiistettyyn ja todeksi näyttämättömään tapahtumaan. Epäilyksen heittäminen Elokapinan niskaan ilman esimerkiksi tutkinnan käynnistämistä tapahtuneesta on poliisin taholta vahvasti asenteellista toimintaa, viranomaistoiminnan sijaan sodankäyntiä mielikuvilla yhtenä konfliktin osapuolena.

*

Väite väärinkäsityksestä ja katkoksesta kommunikaatiossa on yritys rajata julkisuusvahinko mahdollisimman pieneksi. Se, että poliisi joutuu ylipäätään perääntymään väitteissään, on harvinaisen iso kolaus ja melkoinen arvovaltatappio.

Suomen Poliisi on siitä poikkeuksellinen viranomainen, että se saa nauttia vuodesta toiseen huomattavan suurta kansalaisluottamusta. Osasyy saattaa olla, että poliisi on saanut toimia suhteellisen turvassa negatiiviselta julkisuudelta.

Sadoilletuhansille katsojille poliisin arkea suodattavat realityohjelmat ja medioiden kritiikitön poliisin tiedotteiden toistaminen on saanut poliisin instituutiona ehkä tuntemaan itsensä haavoittumattomaksi kritiikille. Kuten Mikä meitä vaivaa -podcastin tekijöiden Instagram-postaus kuvaa, Suomessa ei ole tilaa julkiselle poliisikritiikille, sillä kritiikin esittäjät joutuvat helposti marginalisoiduiksi julkisuuden silmissä. Todisteiden puuttuminen, sana sanaa vastaan -tilanteet ja poliisin nauttima luottamus myös oikeuden silmissä on tehokkaasti vaikuttanut siihen, ettei monista epäkohdista ole koskaan tehty julkisia.

Myös vallankäyttöön periaatteessa kriittisesti suhtautuvien keskuudessa suhde poliisiin on ollut välillä tyhjien toiveiden täyttämä. Liberaalien kansalaisvapauksien kannattajien välttelevä suhde poliisin toiminnallaan aiheuttamiin kohuihin muistuttaa alkoholistiperheen sisäistä dynamiikkaa, jossa alkoholisoituneen vanhemman arvaamaton käytös on pakko selittää parhain päin ja uskotella, että tällä kertaa hän on valmis muuttumaan.

Viimeisimmän kohun myötä minusta kuitenkin tuntuu, että tila poliisin toiminnan kriittiselle tarkastelulle voi olla avautumassa. Paljon on kyse siitä, kuinka tilaisuus käytetään: hyväksytäänkö annetut selitykset ja palataan sen jälkeen normaaliin, vai voiko tilan avautumista käyttää terveen kriittisyyden vakiinnuttamiseen perusasetukseksi suhteessa poliisin kaltaiseen vallankäyttäjään?

Toisin sanoen: olisimmeko viimein valmiit käymään keskustelua poliisin roolista yhteiskunnassa?

*

Viittasin poliisin yhteiskunnalliseen funktioon ohimennen muutaman päivän takaisessa kirjoituksessani, jossa kirjoitin kokemuksistani Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktiossa. Esitin, että poliisi on “olemuksellisesti rasistinen ja hygienistinen”, mikä poiki muutamia eriäviä kommentteja.

Eräässä tulkinnassa tämän väitteen tulkittiin tarkoittavan, että poliisi olisi jotenkin erityisen rasistinen instituutio. “Olemuksellinen” on ehkä huono sanavalinta, sillä se tuntuu ontologisoivan poliisin piirteet. Pyrkimyksenäni on kuitenkin päinvastoin kuvata poliisia historiallisena muodostelmana, jonka rasismi on systemaattista, toimintaan itseensä sisäänkirjautunutta ja siksi usein myös tiedostamatonta; esimerkiksi poliisin harjoittama etninen profilointi voi olla tietoisen rasistisen asennoitumisen sijaan lähinnä käytännön sanelema tapa, jonka rasismi on rakenteellista.

Hygienistisyydellä viittaan siihen, että poliisin yhteiskunnalliseen funktioon kuuluu järjestyksen ja sosiaalisten rajojen ja hierarkioiden ylläpitäminen. Rauhanomaisten mielenosoittajien “siivoaminen” pois Valtioneuvoston portailta on tästä hyvä esimerkki. 

Kysymys ei siis ole yksittäisten poliisien ajattelusta, vaan yhteiskunnallisesta sommitelmasta jonka osa poliisi on. Osana valtasuhteiden nykyistä kokoonpanoa, noiden valtasuhteiden toimeenpanon yhtenä momenttina poliisi on tietyssä mielessä koodattu toimimaan rasistisen logiikan mukaisesti, vaikka hänellä itsellään olisi yksilönä antirasistisia ajatuksia.

Varmastikin poliisissa on myös yksittäisiä avoimen äärioikeistolaisia poliiseja. Syyskapinan aikana poliisien asennoitumisesta mielenosoittajiin on paljastunut huolestuttavia piirteitä. Taltioidulla videolla kuullaan, kuinka poliisi opastaa äärioikeistolaisia vastamielenosoittajia elokapinallisten luo häiriköimään. Poliisikomisaario Jarmo Heinonen vieraili äärioikeistolaisella tubekanavalla kertomassa, miten hänen mielestään Elokapinan mielenosoittajiin pitää voida käyttää kaasusumutetta. Tämä yhdistettynä poliisin äkkiä koventuneeseen käytökseen ja julkisuuteen syytämään harhaanjohtavaan informaatioon saa epäilemään, että poliisi myötäilee suhtautumisessaan Elokapinaan äärioikeistoa hyvinkin halukkaasti. 

Mikä poliisin suhde on äärioikeistoon? Tutkimusten mukaan poliisien keskuudessa on tavallista enemmän oikeistolaisia mielipiteitä. Poliisi tuntuu usein toimivan äärioikeiston suosimien kertomusten ohjaamana, sillä ne antavat sille oikeutusta juhliessaan valkoisen, panssaroidun maskuliinisen kehon kyseenalaistamatonta asemaa yhteiskunnassa. Äärioikeistolle tyypillinen voiman ja kovien keinojen ihannointi saattaa tuntua stressaavien ja omaa henkeä potentiaalisesti uhkaavien tehtävien suorittamisen näkökulmasta kutsuvalta, vaikka nämä keinot olisivat ihmisten laillisten oikeuksien vastaisia.

Vähintäänkin voidaan mielestäni esittää, että Elokapinan tapauksessa Helsingin poliisin kenttäjohto toimi äärioikeiston kanssa jaettujen passioiden ajamana. Toinen kysymys on, kuinka tiedostettua ja organisoitua tämä toiminta on. 

*

Tästä voidaan palata kysymykseen siitä, onko poliisin selitys väärinkäsityksestä uskottava. Olisi tietyssä mielessä huojentavaa ajatella, ettei poliisin puolueellisuus tässä tapauksessa ole sittenkään tietentahtoista ja sen tiedotus osa mielenosoitusten tukahduttamiseen pyrkivää psykologista sodankäyntiä ja mediastrategiaa; toisaalta, mikäli tämän mittaluokan “väärinkäsitykset” ovat mahdollisia, on se omalla tavallaan myös jokseenkin huolestuttava ajatus.

Miten kenenkään valtionjohdosta mielenosoittajiin on tarkoitus tuntea itsensä turvalliseksi, jos poliisi ei kykene arvioimaan uhkakuvia luotettavasti tai viestimään toiminnastaan totuudenmukaisesti?

En itse pidä uskottavana ajatusta, että kysymyksessä olisi puhdas vahinko. Samalla en ajattele, että Helsingin poliisin operatiivisella johdolla olisi kovin pitkälle harkittua linjaa mielenosoitusten tukahduttamisessa. Totuus löytyy jostain välimaastosta. Tämä antaa myös avaimia sen pohtimiseen, millä tavalla poliisin toimintaan tulisi vastata – mielenosoittajien tai laajemmin kansalaisten poliittisista oikeuksista kiinnostuneiden taholta.

Jälkimmäisiin kuuluvat potentiaalisesti kaikki, jotka eivät halua elää diktatuurissa. Tosin viime päivien reaktiot tuntuvat paljastaneen, miten merkittävä osa Suomen internet-kommentoijista voisi mielellään viihtyä Putinin Venäjällä, jossa mielenosoituksia ei juuri katsella. Oma tärkeä juonteensa on myös perusoikeuksien vastaisen kannan äänettömästi omaksunut media, joista pisimmälle on mennyt Ilta-Sanomat laskiessaan leikkiä mielenosoittajien teloittamisella.

*

Ensinnäkin: mitä Elokapinan kannattaa tehdä?

Elokapinan jäsenet kohtasivat poliisin toiminnan seuraukset, niin uhkauksia kokeneina yksilöinä kuin kollektiivisena toimijana, jota mustamaalattiin mediassa. Liike on aktiivisesti ampunut alas sitä koskevia väitteitä, ja liikkeen oma kyky tuottaa mediavastineita ja välittömiä reaktioita on ollut keskeinen siinä, ettei poliisin versio tapahtuneesta päässyt hallitsemaan täysin mediailmatilaa. Liike on minusta reagoinut asiallisesti ja ajoissa tilanteeseen.

Laajemmin ottaen poliisin epäkohtiin puuttuminen ei ole kuitenkaan Elokapinan ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä. Tähän tarvitaan toisia toimijoita. Tarvitaan lisää julkista keskustelua, tutkimusta ja tutkivaa journalismia, joka voi tuoda riittävällä tarkkuudella ja painoarvolla poliisin toiminnan epäkohtia esiin. Tätä ei kuitenkaan kannata jättää vain journalistien tai varsinkaan kaupallisen median harteille. Suomeen tarvittaisiin itsenäinen, aktivistien pyörittämä poliisivahtiprojekti, joka tarkkailisi poliisin toimintaa systemaattisesti ja louhisi tietoa samaan tapaan kuin Varisverkosto, joka on ansiokkaasti tuottanut tietoa ja analyysiä äärioikeiston toiminnasta Suomessa. Tässäkin asiassa laitan luottamukseni vapaaseen kansalaisyhteiskuntaan, vaikka se tarkoittaisi käytännössä anonyymiä ja hikistä likaisen pohjatyön tekemistä, jotta asioita voidaan saattaa laajemmin julkisuuteen. 

Ilmastoliikkeen tulevaisuudelle on tärkeää, ettei poliisista tule laajemmin konfliktien osapuolta. On siis vältettävä edesauttamasta sellaista yhteiskunnallisten instituutioiden politisoitumista, joka saa poliisin lipumaan äärioikeiston käsiin. Poliisin sisällä on ristiriitaisia voimia, eikä poliisi ole yhteiskunnallisesta roolistaan huolimatta yhtenäinen, muuttumaton toimija. Tämän takia on hyvä säilyttää poliisin vallankäyttöön kriittisesti suhtautuvassa analyysissä tilaa poliisin sisäiselle heterogeenisuudelle. Poliisin ja poliisihallinnon sisällä on omat instanssinsa, fraktionsa ja voimasuhteensa, jotka voivat palvella kansalaisoikeuksien ystävien etua eri tilanteissa.

*

Viime kädessä kysymys on myös teoreettinen: jos poliisilla on keskeinen rooli nykyisten hierarkioiden ylläpitämisessä, mitä poliisille tapahtuu, kun nykyisen yhteiskunnan hierarkiat jossain kohtaa toivon mukaan purkautuvat?

On selvää, että ilmastokriisin syvetessä kapitalismiin kytkeytyvät hierarkiat tulevat entistä näkyvämmiksi. Poliisin rooli niiden ylläpitämisessä korostuu siis entisestään. BlackLivesMatter -mielenosoitusten seurauksena Yhdysvalloissa on voimistunut vaatimus poliisin rahoituksen leikkaamisesta ja poliisitoiminnan käynnistämisestä uudelta pohjalta.

Tietyllä tapaa itse ajattelen, että hierarkioiden purkaminen eri yhteiskunnan tasoilla tarkoittaa myös sitä, että muutosprosessin on tapahduttava poliisi-instituution sisällä yhtä lailla kuin sen ulkopuolellakin.

Poliisin on siis itse lakkautettava itsensä, niin kaukaiselta kuin ajatus tällä hetkellä ehkä tuntuukin.

Ajatus ei ole kuitenkaan ehkä yhtä mahdoton kuin miltä se kuulostaa. Ehkä siinä vaiheessa, kun kykenemme keskustelemaan laajamittaisesti poliisin roolista nykyisessä yhteiskunnassa, olemme hieman valmiimpia puhumaan myös siitä, millä tavalla turvallisuutta ja oikeuksien toteutumista voidaan ylläpitää ilman turvattomuutta aiheuttavia ja oikeuksien polkemiseen perustuvia hierarkioita. 

Elokapinan Syyskapina, eli ajatuksia kansalaistottelemattomuudesta, välittämisestä ja kunnollisuuden strategiasta

Vain itse perustamiensa syiden vuoksi taistelee hyvin. Niihin samaistuessaan liekehtii.

René Char: Hypnoksen muistikirja (suom. Kristian Blomberg)

Otin keskiviikkona (6.10.) ensimmäistä kertaa osaa Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktioon. Aktion tavoitteena oli blokata itäisen kantakaupungin Etelä-Helsinkiin yhdistävä Pitkäsilta liikenteeltä ja siten aiheuttaa häiriötä asioiden normaaliin kulkuun. Tässä tapauksessa häiriö oli sekä konkreettinen että symbolinen, sillä kaupunkitilan haltuunottaminen, liikennevirtojen pysäyttäminen ja blokkauksen aiheuttama hämmennys alleviivaavat sitä, miten ”tavallisen arjen” ylläpitäminen nykytilanteessa perustuu ekologisen katastrofin pyyhkimiseen pois silmistä ja mielestä. Blokkaus on keskeytys tähän rauhoittavan normaaliuden illuusion tuotantoon.

Keskiviikon aktion tunnuksiksi oli valittu teksti “Hallitus, miten tämä ei ole ilmastohätätila”. Kymmenpäiväisen Syyskapinan keskeisenä tavoitteena on saada valtioneuvosto julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Tämä olisi julkinen signaali siitä, että ekologinen katastrofi on jo täällä, eikä paluuta “normaaliin” enää ole – päinvastoin, normaalin fossiilikapitalistisen elämäntyylin ylläpitäminen on kriisin alkusyy, itsessään siis jo katastrofi.

*

Olin jo viikkoa aikaisemmin (29.9.) osallistunut Syyskapinan ensimmäiseen mielenosoitukseen Mannerheimintiellä. Tapahtuma oli aluksi melko perinteisen mielenosoituksen oloinen, joskin koko tilaisuudessa oli varsin skitsofoninen tunnelma: äärioikeistolaisten vastamielenosoittajien paikalle tuomat ämyrit soittivat kovaäänisesti Jääkärimarssia, tubettajat liihottelivat ympäriinsä ottamassa snäppivideoita itsestään väkijoukon edessä ja rumpuryhmä soitti Eduskuntatalon edustalla rytmejä kapinallisille, jotka lauloivat hippiliikkeen ikivihreitä vastarintachantteja.

“Mielenosoitukset on niin postmoderneja nykyään”, totesin ystävälleni. Pohdimme ääneen, oliko tapahtuma kenties osa Baltic Circle -festivaalia. Musiikkitalon edustalle kerääntynyt, polkkaa soittava ja Suomen lippuja liehuttava joukkio ainakin oli selvästi osa jotakin kansanmusiikkitapahtumaa. Kansalaistorille ryhmittyneet, vihreää valoa hehkuvat asuntovaununäyttelyn autot puolestaan näyttivät kutsulta immersiiviseen esitykseen.

Mielenosoitus sai uuden käänteen, kun poliisi alkoi kulkea väkijoukon läpi toistaen kovaäänisistä käskyä poistua ajoradalta: “Tämä on poistumiskäsky.” Tässä kohtaa hieman yli puolet kadulla seisovista ihmisistä siirtyi jalkakäytäville ja pyöräteille. Kiinniottovalmiudessa olevat kapinalliset jäivät istumaan kadulle blokkiasetelmaan ajoradan poikki kulkeviksi riveiksi. Varmemmaksi vakuudeksi poliisi kävi vielä patistamassa ja tuuppimassa ajoradan laidalla seisovia ihmisiä erotellakseen tukijat tottelemattomista. 

Seuraavat pari tuntia seisoskelimme tien laidassa ja seurasimme merkillistä näytelmää, jossa kadulla istuvat ihmiset vietiin yksitellen HSL:n busseihin, jotka toimivat illan aikana kiinniotettujen kuljettamiseen poliisiasemille. Tilanne oli itsessään hyvin esityksellinen, kuten eräs kiinniotettu ystäväni myöhemmin totesi: sivustaseuraavien rivistöt muodostivat keskelle katutilaa eräänlaisen areenan, jonka keskellä mielenosoittajat istuivat retkituoleillaan ja istuma-alustoillaan. Poliisiautot ja poliisien rivistöt puolestaan muodostivat kadun ympärille vielä toisen, rituaalisen rajan, väkivallan mahdollisuudella varatun kiellon. 

*

Ensimmäisen illan jälkeen jäin miettimään, mikä varsinaisesti estää itseäni osallistumasta kapinointiin muutenkin kuin vain satunnaisena mielenosoituksen osanottajana. Olin seurannut Elokapinan toimintaa jo pidemmän aikaa, joskin pienen etäisyyden päästä. Toiminnan tavoitteet ja oikeutus olivat minulle kuitenkin täysin selviä. Keskiviikon ja sitä seuraavien päivien aikana lisäksi koin, että liikkeellä ja sen sanomalla on parhaillaan käynnissä jonkinlainen momentum – julkinen tila on avautunut ja mielenosoitukset ovat saaneet aikaan murtuman kollektiivisessa tietoisuudessa. Tästä toimii osoituksena Elokapinan aiheuttama pahennus ja raivo sen vastustajissa. Huominarvoista on, miten pitkään median ilmatilaa hallinnut reaktionaarinen, poliittiseen korrektiuteen suuntautuva transgressio tuntui nyt joutuvan itse omaksumaan paheksujan roolin; tällä kertaa äärioikeisto oli se, joka joutui reagoimaan. Sebastian Tynkkysen parveilu kameroineen paikan päällä tuntui jo itsessään merkiltä siitä, että olimme tapahtumien keskiössä – mutta tapahtuman kärjen muodosti Elokapinan tekemä aloite, jota Tynkkysen kaltaiset perussuomalaisten satelliitit joutuivat yhä kiivaammin kehystämään ja päällekirjoittamaan oman agendaansa sopivaksi.

Yksi merkki murtumasta oli myös suurten medioiden reaktio keskiviikon mielenosoitukseen. Helsingin Sanomat ilmoitti pääkirjoituksessaan (28.9.), että mielenosoittajien toimintatavat kääntyvät itseään vastaan. Vielä pidemmälle meni Ilta-Sanomat, jonka pääkirjoituksen (29.9.) mukaan “ympäristöasioissa voi onnistua ilman käsirysyä poliisin kanssa”.

Viimeksimainittu herätti itsessäni ja varmaankin myös muissa paikallaolleissa ihmetystä. Ihmiset kuitenkin istuivat kaduilla rauhallisesti ja kävelivät pidätysbusseihin ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Syyskapinan alla ilmestyneessä tutkija Janne M. Korhosen kirjoituksessa käydään puolestaan läpi tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan ilmastoaktivismilla ei ole Helsingin Sanomissa pelätyn kaltaisia, ilmastotavoitteita vastaan kääntyviä vaikutuksia. Päinvastoin.

Se että valtamedioiden on turvauduttava suoranaiseen valehteluun ja väärintulkintaan tai vähintäänkin tosiasiana kuulutettuun, mutta tarkemmin katsottuna katteettomiin epäilyksiin kertoo käsitteellisemmän tason ongelmasta, jonka Elokapinan toiminta tuottaa medioille. Näennäisen paradoksaalisesti, Elokapinan toimintatavat ovat läpinäkyviä ja väkivallattomia, vaikka ne pyrkivät lain rikkomiseen: kansalaistottelemattomuus näyttäytyy kuvaston tasolla radikaalina, vaikka vaatimuksena on päätöksenteon perustaminen tieteeseen, minkä ei periaatteessa pitäisi olla kovin radikaali vaatimus. Elokapinan toiminta luo särön tuttuun kertomuskaavaan mielenosoittajista levottomuuksia aiheuttavina rettelöitsijöinä, joiden poliittiset vaatimukset voidaan sivuuttaa tarkastelemalla mielenosoituksia vain poliisin ja järjestyslain näkökulmasta. Mediakoneen ajautuminen ylireagointiin ja argumentaation sakkaamiseen kertoo juuri oikosulusta tässä logiikassa. 

*

Viime lauantaina (2.10.) sama näytelmä toistui Mannerheimintiellä. Vaikka en itse ollut paikalla, tapahtunut sai minut ajattelemaan, että voisin viimein ottaa asiakseni todella mennä mukaan Elokapinan toimintaan, nyt kun mielenosoitukset eivät näyttäneet enää kertaluontoiselta tapahtumalta, hetkelliseltä adrenaliinipiikiltä joka hiipuu pian alkamisensa jälkeen, vaan pidemmältä prosessilta joka jättää myös vähemmän tilaisuuksia selittää omaa saamattomuuttaan itselleen tekosyin, joihin ei itsekään usko.

Vähintäänkin tuntui hyvältä idealta ottaa toiminnasta tarkemmin selvää, jotta mukaan meneminen sopivan tilaisuuden tullen olisi helpompaa.

Ilmoittauduin siis kansalaistottelemattomuuskoulutukseen, joita Elokapina mainosti feedeissään. Lähtökohtaisesti en ehkä ollut koulutuksesta järin innostunut. Ei kai kiinniotetuksi tulemisessa nyt niin paljon opeteltavaa ole? Ajattelin kuitenkin kuunnella puolella korvalla läpi infot.

Koulutus oli kuitenkin jotain muuta kuin olin ajatellut. Tapahtumasta sai tietysti paljon laki-informaatiota ja ohjeita, mutta paljon olennaisemmassa osassa oli toisiin tutustuminen ja yhteisten rajojen tunnustelu. Kolmisen tuntia kestäneen koulutuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa ehkä todella vaikuttunut. Olin vaikuttunut siitä, miten ammattimaisella otteella koulutus oli järjestetty. Ammattimaisella tarkoitan sitä, miten osallistujien – joista monet olivat ensikertalaisia, empiviä ja varovaisen uteliaita – erilaiset tarpeet siinä kohdattiin: tavalla, jossa oli selvästi ymmärrystä tämäntyyppisten prosessien monimutkaisuudesta ja jokaisen ihmisen omasta tavasta suhtautua ja reagoida puheena oleviin asioihin. 

Tässä on luultavasti jotain olennaista kun ajatellaan Elokapinaa ilmiönä ja liikkeenä. Toiminnassa pidempään mukana olleet korostivat, että oma hyvinvointi tulee ensimmäisenä, sitten vasta yhteinen asia. Tämän ääneen sanominen on tärkeää, sillä paineistetuissa tilanteissa toimiessa ja vihamielisten reaktioiden kohteeksi joutuessa tulee helposti kovettaneeksi itseään, mikä voi johtaa siihen ettei osaa enää tunnistaa omia voimiaan ja alkaa suhtautua itseensä ja myös toisiin ankarammin kuin on kestävää. Kestävä toimintakulttuuri joista ympäristöliikkeiden piirissä on puhuttu viime vuosina, on nähdäkseni juuri ymmärrystä siitä, miten liikkeen voima ja onnistuminen riippuu ennen kaikkea sen kyvystä olla polttamatta loppuun siinä toimivia ihmisiä; lempeys ja oman haavoittuvuuden tunnustaminen on osa sosiaalista ekosysteemiä, jossa on tilaa hyvin erilaisille kehoille, kykyisyyksille, haluille ja herkkyyksille. Tämä on myös edellytys liikkeen uusiutumiselle ja kasvulle.

Nämä ovat tietysti ihanteita, joiden ääneen sanominen on helpompaa kuin niiden jalkauttaminen käytännön toimintaan. Elokapinassa tämä tuntuu omien havaintojeni pohjalta otetun vakavasti. Ylipäätään täytyy sanoa, että kaikista liikkeistä joihin olen osallistunut, Elokapina on parhaiten organisoitunut. Tämä tarkoittaa yhtäältä sitä, että toiminta on selkeästi järjestäytynyttä, suunnitelmallista ja perinpohjaisesti harkittaua. Eri osa-alueet on otettu kattavasti huomioon ja liike kykenee nopeisiin, operatiivisiin päätöksiin tinkimättä silti itseorganisoituvuuden ja horisontaalisuuden ajatuksesta.

Yhteisön sisäinen demokratia näkyy muun muassa siinä tavassa, jossa keskiviikon aktiotakin suunniteltiin ja suunnitelmia muutettiin palautteen pohjalta viime metreille asti. Tämäntyyppinen toiminta, joka on sekä tehokasta että neuvottelevaa, on mahdollista vain pitkällisen toimintakulttuurin kehittämisen ansiosta. Elokapinassa arvokkaalta tuntuu juuri se, miten yhdessätoimiminen perustuu toisten kunnioittamiseen ja kuuntelemiseen. Lisäksi tähän työhön on löydetty käytännöllisiä työkaluja ja sanoittamisen tapoja. Rakenteiden ja roolien selkeys ja toiminnan tavoitteiden jatkuva artikuloiminen yhdistettynä aukilausuttuun sitoutumiseen antirasistisiin käytäntöihin, ja muutenkin jakavista oletuksista pidättäytyminen – esimerkiksi sivistyssanojen käytön rajoittaminen sellaisissa keskusteluissa, joissa ei voi olettaa toisten olevan korkeakoulutettuja tai tuntevan kyseisiä termejä – tekevät toimintaa avoimemmaksi monenlaisille osallistujille.

Ihanteen toteuttaminen käytännössä vaatii osallistujilta palautteelle altistumista ja toisaalta kollektiivista vastuuta tilanteesta, minkä takia se ei ole mitenkään helppoa. Yhtenä keskeisenä piirteenä niissä keskustelutilanteissa joihin itse osallistuin, oli myös jännitteiden jatkuva purkaminen hyväksyvällä ruumiinkielellä, käsimerkeillä ja toisten huomioonottamisella omissa puheissa. 

Kiinnostava piirre tähän välittämisen ilmapiiriin liittyen on se, miten siinä aukilausutusti luovutaan “toksisesta individualismista”, myrkyllisestä yksilöllisyydestä, joka on yhtä aikaa seurausta yhteiskunnallisista rakenteista että itsessään rakenne, joka tuottaa tietynlaista yksilöllisyyttä. Myrkyllisyys viittaa tässä kohtaa siihen, miten nykyhetken yhteiskunnassa yksilöiden tietyssä mielessä kuuluukin suhtautua toisiinsa välinpitämättömästi, eikä omien valintojen ja tekojen seurauksia tarvitse kohdata.

Jossain kohtaa joku liikkeen toimija muotoilikin minusta hienosti, miten välinpitämättömyyden korvaaminen välittämisellä on itsessään osa ekologiseen kriisiin vastaamista. Jos meillä on tulevaisuus, se on nimenomaan uusissa yhdessätoimisen käytännöissä, ei yksilöinä vastaanotetussa kauhussa ja syyllisyydessä. Tämä tekee Elokapinasta minulle pidemmälle tulevaisuuteen suuntautuvan projektin. Vaikka liike muuttaisi muotoaan tai lakkaisi, tämän kaltaiset liikkeet ovat minusta se juurikasvusto josta tulevaisuuden yhteiskunta nousee, ainakin sellainen jolla on edellytyksiä tarjota elettävyyttä enemmän kuin nykyhetken talouskasvuun, palkkatyöhön ja fossiilienergian polttamiseen perustuvalla elämänmuodolla. 

*

Keskiviikon aktio siirsi protestin näyttämön Mannerheimintieltä – Eduskuntatalon edustaman parlamentarismin ja Mannerheimin patsaineen edustaman valkoisen Suomen kulisseista – Pitkällesillalle, joka on historiallisesti erottanut työväenluokkaisia kaupunginosia eteläisistä yläluokan alueista. Sillan partaassa on yhä jälkiä Helsingin valtauksen aikaisista ammusten osumista. Tätä taustaa vasten liikenteen katkaisu sillalla tuntui täsmälliseltä ilmaukselta sille, miten ilmastopolitiikan epäonnistumisen myötä “yhteiskuntasopimus on rikki”, kuten Elokapinan Kesäkapinassa uhmakkaasti julistettiin. 

Tunsin levottomuutta jo hyvissä ajoin ennen aktiota. Tiistain ja keskiviikon ajan huomasin käyväni itseni kanssa dialogia siitä, tarvitsiko minun todella osallistua aktioon. Halusinko todella tulla kiinniotetuksi, alistua kaikkeen epämukavuuteen mitä siitä seuraa? 

Stressiä aiheutti myös ajatus siitä, etten voi hallita sitä merkitystä joka aktiolla tulee olemaan mediassa ja siten myös tuttujen ja tuntemattomien mielissä. Tapahtuma pysyy avoimena niin kauan kuin se on potentiaalinen ja eri tulkinnat käyvät kamppailua sen merkityksestä. Luultavasti mitään tapahtumaa ei voisi olla, ellei sen mukana seuraisi riski odottamattomista seurauksista, muuttujista joita ei osannut ottaa lukuun.

Toisaalta tunsin sisälläni voimakasta velvollisuudentunnetta. Itseasiassa se oli varmaan voimakkain affekti joka minua ajoi. Velvollisuudentunne esitetään välillä vastakohtana halulle ja nautinnolle, ikään kuin velvollisuuden täyttäminen olisi jotain ulkoa omaksuttua, omien halujen lykkäämistä Freudin todellisuusperiaatteen hengessä.

On totta, että omassa pohdinnassani oli mukana aimo annos “tehdään nyt sitten tämäkin” -tyyppistä sisäistä puhetta, joka on tuttua erilaisten epämiellyttävien mutta velvoittavien asioiden hoitamisesta. Jos kuitenkin poraudun tarkemmin siihen, miltä minusta varsinaisesti tuntui, keskeisenä motiivina oli halu olla paikalla ja osallistua tapahtumien muotoutumiseen sisältä käsin. Poisjättäytyminen olisi tuntunut vetäytymiseltä järkisyiden ja arkisten roolien taakse, siis lopultakin vallan antamiselta omille peloille ja epävarmuuksille.

Kaikista riskeistä huolimatta tuntui, että aktioon osallistuminen tulisi olemaan riskin arvoista: ajattelin kaikkia niitä voimattomuuden, katkeruuden ja melankolian täyttämiä hetkiä, jotka olen viettänyt ajattelemalla ilmastokriisin mittakaavaa, synkkeneviä ennusteita ja valtavaa, historiallisen tason epäoikeudenmukaisuutta, joka koskettaa myös itseäni ja omaa elämääni. Halu osallistua aktioon oli halua olla olematta poissa. Se oli halua aineellistua toimijana keskellä olosuhteita, jotka aktiivisesti hajottavat jokaisen kohtaamansa kollektiivisen toimijuuden muodon ja tarjoavat vastineeksi vain turtaa, itsestään ja omista mahdollisuuksistaan vieraantunutta yksilöatomin olemassaoloa, joka tekee elämästä parhaimmillaankin vain kärsimyksen poissaoloa. 

*

Kaksi tuntia ennen aktiota istuin minulle tuntemattomien, mutta silti välittömien ja ystävällisten ihmisten keskellä lähiryhmätapaamisessa, jossa käytiin läpi tulevia tapahtumia. Kun siirryimme tapahtumapaikalle, emme vielä tienneet kaikesta valmistautumisesta huolimatta, miten tapahtumat tulisivat etenemään in situ. Aktio oli huolellisesti suunniteltu koreografiaa myöten, joten epävarmuus liittyi eniten poliisin ja ulkopuolisten reaktioon. 

Aktion alku olikin kaikkein jännittävin osuus illassa. Silta katkaistiin yhtä aikaa molemmista päistä suojateiden kohdalta. Tapahtuneesta kuvatulla videolla näkyy, miten suojateille liikennettä pysäyttämään asettuneet rivistöt vetäytyvät hallitusti istumablokiksi sillan alkuun. Heti kättelyssä paikalla on poliiseja ohjaamassa liikennettä. Silti pääasiallinen vaikutelmani on, että aktio sijainteineen tuli poliisille yllätyksenä.

Olin itse henkisesti valmistautunut siihen, että voisin joutua kiinniotetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka istuin kadulla seuraavat kolmisen tuntia. Siirryimme tukiparini kanssa kadulta jalkakäytävän puolelle vasta kun poliisi saapui pidätysbusseineen tyhjentämään kadun sitä päätyä, jossa olin. Siinä kohtaa aktio oli kestänyt jo niin kauan, että katsoin sen tavoitteiden tulleen täytetyksi. 

Mediauutisoinnin perusteella voi syntyä käsitys, että kiinniotetuksi tuleminen Elokapinan mielenosoituksissa on jonkinlainen automaatio. Näin ei kuitenkaan ole. Sen lisäksi että kadulla istuvat ihmiset muodostavat vain pienen, joskin hyvin näkyvän osan liikkeestä, kiinnioton voi välttää poistumalla kadulta missä vaiheessa vain. Aktiossa johon osallistuin, poliisi antoi ensimmäisen poistumiskäskyn megafonilla ja jokaiselta kadulla istuvalta kysyttiin vielä erikseen, haluaako tämä poistua. Kiinniotettavat saivat myös itse päättää, kävelevätkö he pidätysbussiin vai tulevatko he kannetuksi sinne. 

Toiminnan riskitasoa voi siis säädellä, varsinkin silloin kuin tilanne on yhtä hallittu kuin se oli keskiviikkona. Paljon on kiinni myös poliisin tavasta reagoida. Viime vuonna poliisi käytti Elokapinan Hätäjarrutus-mielenosoituksen hajottamiseen OC-sumutetta, mitä käsittelin tuoreeltaan tässä blogissa. Sumutteen käytöstä syntynyt julkinen kohu ja tuore syytteen nostaminen kuutta poliisia vastaan on ehkä vaikuttanut siihen, ettei poliisi ole Syyskapinan aikana käyttänyt sumutteen kaltaisia voimakeinoja. Toisaalta Mannerheimintien blokkien nopea purkaminen toisin kuin kesällä, jolloin Elokapinan Kesäkapinan annettiin yöpyä keskellä katua, kertoo tulkintani mukaan siitä, miten poliisin strategisiin valintoihin vaikuttaa poliittinen paine. Oppositio käyttää Elokapinan mielenosoituksia lyömäaseena hallitusta vastaan, joka on samalla Elokapinan kampanjoinnin kohde numero yksi. Virkamiehen toimivallan puitteissa toimiva poliisi yrittää näyttää, että se on tehtäviensä tasalla ja toimii asiassa tarvittavalla ripeydellä, samaan aikaan kun se yrittää toimia julkisuudenkestävästi, tilannetta liikaa eskaloimatta. 

*

Aktion varsinainen kansalaistottelemattomuus, tietoinen lainrikkominen, on juuri poliisin poistumiskäskyn noudattamatta jättäminen. Tästä voi tulla kiinniotetuksi ja saada sakkorangaistuksen.

Varsinainen vastakkainasettelu poliisin kanssa ei ole kuitenkaan Elokapinan toiminnan tavoitteena. Vaikka poliisin toiminta – joka on olemuksellisesti hygieenistä ja rasistista vallankäyttöä ja erilaisten yhteiskunnallisten hierarkioiden ylläpitämistä – ja äärioikeistolaisten trollien häiriköinti tai joidenkin ohikulkijoiden huutelu ovat kiihdyttäviä tekijöitä, jotka herättävät myös itsessäni erilaisia aggressiivisia puolustautumisimpulsseja, kuten impulssin huutaa takaisin, samalla tunnistan reaktiivisen logiikan johon tuntemukseni perustuvat. Elokapinan toiminnassa tämä synkkä viettienergia on päätetty selättää. Provosoitumisen sijaan toimimisen tavassa on jotain stoalaista.

Reaktioluuppiin ajautumisen sijaan omat päämäärät on pidettävä selkeinä ja priorisoituina. Mieluummin otan tyynenä vastaan sen mitä tulee kuin tarjoan materiaalia yrityksille ampua alas ja marginalisoida mielenosoituksen sanoma ja tavoitteet, kuten voi käydä jos vastamielenosoittajat ja virheitä etsivä media saavat tukea narratiivilleen “kahdesta ääripäästä” tai poliisin kanssa rettelöinnistä.

Seurasin mielenosoituksen loppuun asti jalkakäytävällä seisten ja lauloin muiden mukana kuorossa lausetta “Katoan” nousevana ja laskevana hymninä, samalla kun kadulla istuvia vietiin busseihin. Keskiviikon mielenosoituksesta teki omalla erityisellä tavallaan esityksellisen juuri paikalla livenä soitettu musiikki. Musiikin kirskahtelevat, tummat ja suhisevat äänet virittivät tilanteeseen ilmastohätätilaan voimakkaasti assosioituvan äänimaiseman, jota ennen pitkää kuulokuvaan askeltavat, humoristisemmat rytmikuviot pellemarssiviboineen sopivasti kevensivät.

Varsinkin blokkauksen alussa instrumenttien kuuntelu tuntui hyvältä tavalta pitää ajatukset itse pääasiassa, eli paikallaan istumisessa. Joidenkin humalaisten ohikulkijoiden vihaiset huudot ja tilanteen yleinen hermostuttavuus pysyivät taustalla, kun musiikki avasi tilanteeseen toisen tason, sopivan määrittämättömän mutta kuitenkin tunteita kohottavan mielikuvamaaston. Blokkauksen loppupuolella, kun äänihuulet olivat laulamisesta ja hyräilystä jo väsyneet, itseäni ilahduttivat myös myös yksittäisen soittajan livertelevä saksofonisoolo keskellä katua.

*

Viimeinen bussi lähti klo 22, eli neljän tunnin kuluttua mielenosoituksen alkamisesta. 123 ihmistä otettiin kiinni. Vaikka aktiossa on paljon myös muissa rooleissa toimivia ja vaikka toiminnassa mukana olevat korostavat, että kadulla pysyttely kiinniottoon asti on vain yksi osallistumisen tapa, on luku ehkä hyvä indikaattori sille, miten paljon ihmisiä liike pystyy mobilisoimaan kaduille: 140, 142 ja 123 ihmisen valmius tulla kiinniotetuksi viikon sisällä on Suomen oloissa mielestäni aidosti merkittävä voimannäyte. 

Kansalaistottelemattomuus on yksi Elokapinan keinoista. Se on myös sen keskeisin tapa erottua muista kansalaisliikkeistä, joista monet käyttävät kansalaistottelemattomuuden keinoja vain hyvin rajatusti, esimerkiksi ammattilaistason aktivistien pistemäisissä aktioissa. Matalan kynnyksen kansalaistottelemattomuus saa Elokapinan tapauksessa toisenlaisen funktion, sillä siinä pyritään toistuvaan, massamittaiseen kieltäytymiseen tottelemasta.

Sillä että mahdollisimman moni jää mahdollisimman pitkäksi aikaa tielle istumaan, on tietysti se käytännöllinen hyöty, että kadun tyhjentämisessä kestää pidempään. Tällöin liikenteelle aiheutunut häiriö ja siitä seuraava huomio on suurempaa ja pitkäkestoisempaa.

Toimintatapa on osallistujille yksinkertainen ja helposti toistettava. Toistuessaan aktioihin alkaa muodostua jotain seremoniallista. Sisäisenä kokemuksena kadulla istuminen on rauhoittavaa, sillä Elokapinan toiminta perustuu selkeään moraaliseen ja eettiseen pohjaan, joka itsessään antaa lujuutta vastata seuraamuksista. Moraalinen etulyöntiasema tuntuu perustuvan juuri siihen, ettei mielenosoittajilla ole mitään salattavaa, eivätkä he hyödy tapahtumasta itse mitenkään. Asetelma syntyy myös siitä, että kritiikin kohteena on keskustavasemmistolaisen hallituksen ilmastopolitiikka, joka näyttäytyy ulospäin ristiriitaisena ja tarjoaa mahdollisuuksia kaksinaismoralismin ja ristiviestinnän paljastamiseen. 

*

Ja tottahan se on. On yhtä aikaa hyytävää ja kiinnostavaa, miten omaa järkevyyttään ja rationaalisuuttaan joka käänteessä korostava länsimainen homo economicus yrittää säilyttää järkensä nykyisessä hiljalleen syvenevässä kriisitilanteessa. Tieteen ja kehityksen nimeen vannova edistysuskoinen arkijärki ei voi enää entiseen tapaan perustella itseään tieteen avulla, sillä yhä kasvava määrä ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutumista koskevaa tutkimustietoa ja siitä seuraavat johtopäätökset vaadittavien muutosten nopeudesta eivät tue vanhoja talouskasvun, työpaikkojen ja tehokkuuden liturgiaa. Tällaisessa tilanteessa järki ei olekaan tosiasioihin sitoutunutta, vaan sen “realismi” perustuu ainoastaan nykyisten valtasuhteiden kyyniseen tunnustamiseen – status quon säilyttämiseen lyhyellä aikavälillä, vaikka se tarkottaisi tasapainon järkkymistä ja hallitsematonta muutosta keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Tämä näkyy myös nykyisen hallituksen politiikassa. Kun ilmastonmuutosta ei voi enää täysin lakaista pois näkyvistä, tilalle on tullut uusia vaatimuksia hidastaa tarvittavia muutoksia ja tehdä ne “sosiaalisesti kestävällä tavalla”, mikä tarkoittaa saastuttavien elinkeinojen alasajon pitkittämistä, polttomoottoriautoilijoiden lepyttelyä ja vahingollisten tukimuotojen jatkamista. Tähän on tietysti omat perusteensa, sikäli kuin pelissä on äänestäjien puolueille antama mandaatti ja viime kädessä yhteiskuntarauhan säilyminen.

Syy yhteiskuntarauhan järkkymiseen on kuitenkin välttämättömien ilmastotoimien lykkääminen. Toimet olisi voitu aloittaa hallitusti jo vuosikymmeniä sitten, mutta globaali ja paikallinen valtasuhteiden koostumus on varmistanut, ettei tätä tietä ole enää valittavana. Viivyttely ilmastotoimissa on siis tosiasiassa kriisin maksattamista tämän hetken nuorilla, vielä syntymättömillä ja kaikilla niillä, jotka joutuvat jo nyt kamppailemaan elämän edellytyksistä ketjuuntuvien kriisien keskellä.

*

Jos valtasuhteet ovat syynä ekologiseen kriisiin ja nykyiseen ilmastohätätilaan, kuinka paljon silloin totuus, oikeassaoleminen ja moraali painavat puntarissa?

Tietoon ja totuuteen Elokapina kuitenkin vetoaa. Keskiviikon mielenosoituksessa oli 25 tutkijaa eri Suomen yliopistoista. Media on halunnut kehystää mielenosoittajat “nuorina”, mikä tietysti tukee osaltaan kuvaa viattomista, muita vaikutuskeinoja vailla olevista ihmisistä, jotka heittävät hennot kehonsa väkivaltakoneistoa ja aikuisten urautunutta ajattelutapaa vastaan. Kulttuurimme haluaa nähdä nuorissa jotain pilaantumatonta, välähdyksen intuitiivisesta selvänäköisyydestä asioiden suhteen, samalla kun nuorten kriittisyyttä toisaalta vähätellään muodin mukana menemisenä ja muualta omaksuttuna puheenpartena.

Abstraktiin oikeudenmukaisuuteen vetoaminen voi pahimmillaan viedä poliittiselta toiminnalta terän ja sulkea sen ‘kauniin sielun syndrooman’ kaikukammioon, jossa pelko virheitä kohtaan estää toimimasta. Kaipuu varmuuteen voi kahlita liikaa tilanteessa, jossa lopullisia totuuksia ei voi koskaan kuitenkaan tietää ja jossa vastapelureilla ei ole vastaavaa tarvetta perustella uskomuksiaan vertaisarvioidulla ja huolellisesti lähteistetyllä tiedolla.

On kuitenkin yksi asia käyttää totuuden vaatimusta aseena kuin tehdä siitä itselleen Jumala. Ilmastokriisin keskellä todistusvastuun pitäisi muutenkin olla fossiilisilla yrityksillä ja niitä tukevilla valtioilla, ja tämän seikan painottamiseen vaatimus tieteeseen perustuvasta ilmastopolitiikasta tuntuu sopivan. Ilmastonmuutoksen poliittinen historia kuitenkin opettaa, että oikeudenmukaisuus ja tieteellinen tieto ovat tyhjiä kirjaimia niin kauan kuin niiden takana ei ole poliittista voimaa, joka kykenee saamaan niillä jotakin aikaan.

Millainen poliittinen voima Elokapina sitten on?

Kuvasin jo edellä omaa tuntumaani liikkeen toimintakulttuurista, joka on sensitiivinen ihmisten erilaisille tarpeille ja kykyisyyksille. Ulospäin kansalaistottelemattomuusaktiot voivat samalla näyttäytyä uhrautumisen ihannoimisena, asketismin kulttina. Toisaalta osaa ihmisistä näyttää provosoivan liikkeessä juuri heikkouden esiintuominen: “Menkää töihin” lienee tästä syystä niin yleinen vastalause erityisesti nuivasti suhtautuvien nuorten miesten keskuudessa. Liikkeeseen vastustajien taholta liitetty asioiden liian-vakavasti-ottaminen, neuroottisuus ja ahdistuneisuus sekä toisaalta mielenosoittajiin projisoitu velttous – jota poliisin käsissä veltoksi valahtaminen tuntuu lihallistavan – ovat ehtymätön väkivaltafantasioiden lähde, jossa yhdistyy tarve ‘antaa isän kädestä’, ts. takoa ryhtiä velttoon lihaan, ja toisaalta murtaa ja murskata, hakata tieltä sitkas liaani.

*

On kiistämätöntä, että kulttuurisena kertomuksena tien sulkemisessa omalla keholla ja vapaaehtoisella antautumisella poliisin poiskuljetettavaksi on jotain yhteistä kristillisen martyrologian ja 1960-70-luvun sodanvastaisten rauhanliikkeiden kanssa. Ei ole sattumaa, että juuri kristityt ja partiolaiset ovat aktivoituneet toimimaan Elokapinassa: tunnetusti varhainen ympäristöliike sai vaikutteita kveekarien tapaisilta uskonnollisilta liikkeiltä. Itseäni Elokapina muistuttaa myös Prometheus-leireistä. Samanlainen empatian ja “uteliaan pohdiskelun” ilmapiiri tuntuu leijuvan Elokapinan ympärillä.

Elokapinalaiset itse ovat linjanneet, ettei kiinniottoja ole syytä glorifioida. Syy sille, ettei kiinniottotilanteissa ihmisille hurrata tai taputeta, on se, että poliisin kiinniottamaksi joutuminen on valkoisen ihmisen etuoikeuksien suojissa radikaalisti erilainen kokemus kuin rodullistetuille kehoille, joille poliisi on paljon arkisempi uhka eikä kiinniotetuksi tulemiseen liity sankaruuden sädekehää. 

Bipoc-ihmisiltä viime kesänä kritiikkiä saanut liike on muutenkin ottanut antirasismin yhdeksi keskeiseksi periaatteekseen. Glorifioinnin välttäminen on tästä syystä ymmärrettävää.

Samalla välttäminen voi saada outojakin kierroksia. Keskiviikkona todistin yhtä tilannetta, jossa joku kadun vierellä seisova alkoi taputtaa kun poliisi kantoi mielenosoittajia bussiin. Nopeasti häntä ojennettiin toisen jalkakäytävällä seisovan taholta: “Eipäs glorifioida siellä!” 

Yhteisö valvoo normejaan. Samalla kysymys on kuitenkin tapahtumasta ja toimintamallista, joka isoilta osin perustuu juuri siihen, että osa ihmisistä menee tieten tahtoen kiinniotettavaksi – tähän kannustetaan, ja siihen perustuu liikkeen saama näkyvyys ja huomio.

Tästä näkökulmasta ajateltuna keskiviikon aktio oli medialle ja julkiselle katseelle suunnattu esitys, joka perustuu laillisuusnormin kyseenalaistamiseen järjestyslakia itseään perustavampina nähtyjen syiden nojalla. Myös monille kiinniotetuille kysymys on varmasti siitä, että he ovat ylpeästi ja vapaaehtoisesti menossa putkaan ilmastohätätilan takia. He haluavatkin saada huomiota tärkeälle asialle ja tehdä tottelemattomuudesta omalla esimerkillään hyväksyttävämpää.

Glorian tavoitteleminen ja antaminen on siis tässä mielessä tapahtumaan sisäänkirjoitettuna. Taputtamisen ele tuntuu kuitenkin paljastavan sen tavalla, joka ei kestä kaikkein antirasistisimmin tiedostavaa katsetta, tai tuota katsetta performoivaa, sisäisesti konstruoitua kritiikin ääntä. Samalla edelläkuvatun kaltaisesta glorifioinnin kieltämisestä tulee kritiikin performanssi, valkoisen itsekritiikin esitys. 

Ymmärrän kritiikin sisällön. Samalla ajattelen, että antirasistisen projektin ydin on sittenkin jossain muualla, niissä hitaasti muutettavissa ja laajasti sisäistämissämme kehonormeissa ja toimijuuden muodoissa, joihin tukeudumme niin kauan kuin elämme rasismin läpäisemässä yhteiskunnassa. Kielen ja reagointitapojen poli(ti)sointi on vaarassa muuttua pikkumaiseksi, jos sitä ei motivoi rodullistettujen oma ymmärrys konteksteista ja niihin liittyvistä tulkinnoista vaan valkoisten kategorinen pelko omista virheistä.

*

Tähän liittyen näen liikkeen tulevaisuuteen liittyen muutamia avoimia kysymyksiä.

Yleisesti ottaen ajattelen, että Elokapina on tällä hetkellä merkittävin suoran toiminnan liike Suomessa ja toivon että liikkeen hyvin alkanut kasvu ja laajentuminen jatkuu ja liikkeen toiminta saa mukaansa uusia ihmisiä. Kaikille itseni kaltaisille empiville, epäilysten täyttämille ja mukavuudenhaluisille ihmisille suosittelenkin liikkeen toimintaan tutustumista ja esimerkiksi kansalaistottelemattomuuskoulutukseen osallistumista. Jos ajattelit osallistua johonkin kansalaisliikkeeseen 2020-luvulla, tämä voi olla hyvä valinta – jo siksikin, että eri arvioiden mukaan ilmastonmuutoksen seurausten hillitsemiseen on enää muutama vuosi aikaa. Kansalaistottelemattomuus 2020-luvun alussa on siis myös tulevaisuutta ajatellen yksinkertainen ja helppo tapa yrittää vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Toisin kuin kapinaretoriikka esittää, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus ei ole “viimeinen keino” joita meillä on käytettävissämme. Mutta keskiluokkaisella taustalla varustetulle, elämästään nauttivalle ihmiselle se on varmasti viimeinen näin helposti valittavissa oleva.

Liikkeet joissa olen ollut mukana ja joiden toimintaan on liittynyt konfrontaatioita poliisin kanssa ja siitä seuraavaa repressiota, ovat päätyneet nopeasti umpikujaan ja päätyneet käymään elinkaarensa läpi pikatahdissa. Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat kirjassaan Mille Plateaux eri tavoista, joilla deterritorialisaatio – halun virtojen kiihdyttäminen ja sijoiltaannyrjäyttäminen – voi johtaa vapauden sijaan sisäiseen luhistumiseen ja fasismiin. Sen sijaan että konfliktiin asettuva liike muodostuisi fasistiseksi sotakoneeksi, on löydettävä eri tilanteisiin sopivia työkaluja ja järjestäytymisen tapoja, jotka väistävät yhtäältä vallitsevaan järjestykseen sulautumisen ja reterritorialisaation, toisaalta fasismin “mustan aukon”.

En näe tällä hetkellä, että Elokapinan kohdalla olisi syytä pelätä liikkeen muuttumista ulossulkevaksi ja oman kivun ympärille käpertyväksi liikkeeksi, joka alkaa paranoidin tavoin kyräillä mahdollisia liittolaisiaan. Tähän kapinallisten ymmärrys elämän monenlaisuudesta ja terveellisesti tunteisiin suhtautuva toimintakulttuuri ovat hyviä vastalääkkeitä, vaikka toiminta vihamielisessä ympäristössä on omiaan korostamaan poliittisissa liikkeissä itsesuojelua avoimuuden kustannuksella. (Hyvänä verrokkina huippuvuosistaan alas painunut äärioikeistolainen katuliike, joka tuntui liimautuneen reaktiivisena jäänteenä Elokapinan kylkeen: verrattuna vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa nousseeseen liikehdintään kyseessä on menneen toiston resignoitunut jäänne, jolle Sebastian Tynkkysen joka paikkaan ehtivä sähköjänismäinen hahmo muodostaa eriskummallisen kontrapunktin). 

Riskien ymmärtämiseksi on ehkä hyvä selventää, miten fasismi deleuze-guattarilaisessa mielessä on käsitettävissä eri tasoilla ilmenevinä toiminnan logiikkoina, jotka tuottavat sulkeumia, kovettumista ja itsetuhoisia räjähdyksiä. 

Elokapinan suhteen kiinnittäisin huomiota tapaan, jolla liike kohtaa voittonsa tai tappionsa. Näillä näkymin on mielestäni hyvin mahdollista, että liike saavuttaa ainakin osan asettamistaan tavoitteista. Tähän tietysti vaikuttaa se, saako liike pidettyä nykyiset toimijansa ja laajennettua osallisten rinkiä hallitusti kasvaen – uskon, että liikkeen valitsema taktiikka alkaa tuottaa tuloksia kun kaduilla on viidensadan sijaan 2000, 5000 tai 10 000 kapinallista luomassa painetta ilmastopolitiikan kirittämiseen.

Nykyisessä ilmapiirissä eletään kiivasta paradigmanmuutoksen aikaa, jossa elämme yhtä aikaa hetkellä ennen muutosta ja jo osittain sen jälkeistä aikaa, jossa eri kertomukset ja voimat kamppailevat mielistämme.

Voiko Elokapina vastustaa houkutusta, joka tarjoutuu kun osa – entistä suurempi osa – yhteiskunnan eliitistä omaksuu ilmastonmuutoksen vastaisen agendan ja Elokapinasta itsestään tulee houkutteleva mielikuvasijoittamisen kohde ja liikkeen puolelle asettumisesta sosiaalisesti turvallinen tapa osoittaa omaa edistyksellisyyttään? Tuleeko liike silloin imeytetyksi osaksi vallitsevan yhteiskuntarakenteen asiantuntijaorganisaatioita, vai kykeneekö liike silloinkin uudistamaan strategiaansa ja tuottamaan uusia avauksia?

Sillä uusia avauksia tullaan tarvitsemaan. Poliittista kamppailua ei käydä ainoastaan ilmastonmuutoksen kiireellisyyden tunnustamisesta, vaan esimerkiksi hiilibudjetin määrittelemisestä. Liikkeitä tarvitaan vastavoimaksi niille, joiden etuna on fossiilisten viimeisen käyttöpäivän siirtäminen mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

Toisaalta jos liikkeen menestys alkaa sakata, kenties johtuen ulkopuolisista hyökkäyksistä poliittisten vastustajien taholta tai sisäisten konfliktien takia, kykeneekö liike silloin säilyttämään avoimuutensa ja liikkeen tuntunsa?

Itselleni hienointa liikkeen toimintaa osallistumisessa oli, ettei sillä ole oikeastaan väliä, kuka itse on tai ketä toiset ovat ja mitä he tarkalleen ottaen maailmasta ajattelevat. Sitoutuminen väkivallattomuuteen ja valmius toimia ilmaston puolesta riittävät.

Tämä “linnarauha” kestää niin kauan kuin tilanne on akuutti. Jos sen sijaan kamppailu hellittää tai alkaa polkea paikallaan, kytevät erimielisyydet ja politiikkapainotusten väliset erot tulevat näkyviin.

Tällöin on keskeistä, että erot kyetään kääntämään tuottaviksi. Muuten tuloksena voi olla hedelmättömiä vääntöjä toiminnan kokonaisuuden kannalta lopulta vähämerkityksisistä asioista. Ei sillä, että väittäisin esimerkiksi kiinniottojen glorifioinnin kiellon olevan välttämättä merkki hyvätapaisuuteen sisältyvästä potentiaalisesta mikrofasismista. Mutta ilman muuta liikkeen tapa vastata vastustajilleen performoimalla entistä tarmokkaammin omaa kunnollisuuttaan voi tuottaa tilanteita, joissa jotkin yhteenkokoontumisen piilevät potentiaalit jäävät hyödyntämättä tai niille ei löydy ilmaisutapoja.

Vastalääkkeeksi kunnollisuudelle tarvitaan myös kurittomuutta, velttoutta ja hävyttömyyttä. Tästä Instagramin villit meemitilit ovat yksi esimerkki, jonka katuversioita yhä odotan. 

*

Tämä teksti syntyi varsin nopeassa tahdissa ventilaationa koetulle. Kiitos kaikille joiden kanssa sain viettää aikaa Syyskapinan aikana. Tätä kirjoitettaessa kapina ei ole vielä päättynyt, joten syytä näkemysten päivittämiseen voi ilmetä nopeammin kuin nyt ajattelen. Jokatapauksessa toivon, että ajatuksista on hyötyä sinulle, joka luet tätä. Kadulla tavataan.

Dramaturgi tekijänä. Tekijyydellistäminen ja yksilöllisyys kapitalismissa

Viime aikoina kysymys dramaturgin työnkuvasta ja suhteellisesta näkymättömyydestä teatterin rakenteissa on noussut esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa. Kysymys dramaturgisen ajattelun keskeisyydestä teatterille ja sen hyödyntämättömistä mahdollisuuksista on myös tämän blogin keskeinen aihe ja noiden mahdollisuuksien lisääminen sen eräänlainen raison d’être.

Siksi olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä dramaturgi on taiteellisena tekijänä. Millaista on dramaturgin tekijyys? Mitä se tarkoittaa dramaturgian kannalta? Voiko dramaturgiasta edes puhua jonakin, millä on tekijä?

Jokaisella esityksellä on oma tapansa rakentua. Tässä mielessä jokaisella teoksella on oma dramaturgiansa, jos dramaturgialla tarkoitetaan teoksen osien suhdetta toisiinsa, tapahtumien dynaamista sommittelua tai muuta vastaavaa, mitä sanalla ’dramaturgia’ yleensä ymmärretään. Teoksen rakentuminen voi olla hyvinkin vaistonvaraista ja monen sattuman summana syntynyttä. Samalla esitysten tekemisessä on aina läsnä tietoista suunnittelua, ajattelua, ennakointia, kokonaisuuden muotoutumiseen kohdistuvaa dramaturgista työtä, jota tekevät kaikki teoksen tekemiseen osallistuvat omalla tavallaan.

Dramaturgia ei vaadi syntyäkseen dramaturgia. Dramaturgi ei siis myöskään ”tee dramaturgiaa” kuten joskus voi lukea arvostelusta tai teoskuvauksesta, jossa viitataan dramaturgin työpanokseen esityksessä: ”X:n dramaturgia”, ”teokseen dramaturgian on tehnyt X”.

Onko ongelma ensisijaisesti kielellinen vai tekijyydellinen, tekijyyskäsitykseen itseensä liittyvä?

Kulttuurissa, jossa taide ymmärretään harvojen yksilöiden ammattimaisesti tuottamana, erilaisten instituutioiden, portinvartijoiden ja rahoittajien jatkuvana päänvaivana on määritellä keitä nuo yksilöt – ammattitaiteilijat – ovat. Erottuakseen taidetta epäammattimaisesti tekevistä, ammattitaiteilijan täytyy jollakin tavalla tulla tunnustetuksi tekijänä. Hänen täytyy siis tietyssä mielessä tekijyydellistää tekemisensä – saattaa omat teoksensa, kiinnostuksenkohteensa ja taustansa palvelemaan oman tekijyytensä muodostumista. Taiteilijan on siis oltava tekijä, tultava tekijäksi tai ainakin saatava itsensä näyttämään sellaiselta, jos hän haluaa saada rahoitusta, näkyvyyttä ja pääsyn resursseihin.

Kielellinen ongelma syntyy tavasta jäsentää tekijän asemaa lauseessa. Siinä tekijä on subjekti, jolle tekeminen ja tekemisen kohde ovat alisteisia. Tekijällä on, niin tekijänoikeudellisesti kuin kielen tasollakin, omistussuhde tekemäänsä. Dramaturgin sijoittaminen tekijän asemaan tuottaa kuitenkin ongelmia, sillä se pakottaa lähestymään ’dramaturgiaa’ tekemisen ja omistamisen kohteena, vaikka dramaturgia on, kuten todettua, jotakin mitä ei voi erottaa teoksen kokonaisuudesta. Se toteutuu tavalla tai toisella teoksessa kuin teoksessa, eikä sen ominaislaatua voi palauttaa mihinkään tiettyyn osa-alueeseen tai tekijään.

Näin käsitys ’tekijästä’ paljastuu ylipäätään problemaattiseksi. Vähintäänkin se vaatii täsmentämään, millaisesta tekijästä oikein on puhe.

*

Artikkelissaan Mitä tekijä voi tehdä? Annette Arlander erittelee sanan ’tekijä’ merkityksiä kolmen käyttötavan kautta. Suomen kielessä ’tekijä’ pitää sisällään niin signeeraavan tekijän (author), valmistavan tekijän (maker) kuin vaikuttavan tekijän (factor) merkityksen.

Signeeraava tekijä allekirjoittaa teoksen, laittaa sen nimiinsä. Hän on vastuussa teoksesta, silloinkin kun teosta on tekemässä joukko valmistavia tekijöitä, jotka tuovat teokseen oman tulkintansa. Tekijänoikeus tunnistaa juuri signeeraavan tekijän, jonka omistuksessa teos viime kädessä on.

Signeeraavana tekijänä dramaturgi on anakronistinen. Useimmiten se tarkoittaa dramaturgin vuotamista dramaturgisen ohjaajan tai näytelmäkirjailija-dramaturgin kaltaiseksi kentauriksi, jossa dramaturgi tekee tilaa voimakkaamman tekijäposition omaavalle tekijälle. Tämä on seurausta siitä, miten tekijyyttä tunnustetaan ja arvotetaan: ohjaajan tekijyys teokseensa on kiistämätöntä, samoin kuin kirjailijan, jonka tekstimuotoinen teos on ikään kuin todistusaineisto tämän tekemästä työstä.

Dramaturgin on siis lakattava olemasta dramaturgi, jotta hän voisi olla tekijä. Toinen tapa ymmärtää tilanne on määritellä dramaturgi tekijäksi ilman teosta: sikäli kuin dramaturgia on jotain, minkä tarkkaa sijaintia teoksessa ei voi osoittaa, dramaturgi on tekijä jonka teos on samalla kaikkien muidenkin teos. Hänen tekijyytensä toteutuu vain muiden tekijöiden kautta, eikä sillä ole itsenäistä, kiistattomasti todennettavaa olemassaoloa.

Tämä on varmasti yksi, ehkä keskeisin syy siihen, miksi dramaturgin tekijyyttä ei tunnisteta täysimääräisesti, ainakaan suomalaisissa teatteri-instituutioissa. Jos työtä ei voi selvästi ja yksiselitteisesti erotella omaksi suorituksekseen, jos se tulee näkyviin vain toisten työn kautta, sen on oltava toissijaista, jonkinlaista luksusta jota ilman teatterin ydintoiminnot tulevat hyvin toimeen.

Tämä asenne tulee hyvin näkyviin vastauksessa, jonka dramaturgi Hanna-Kaisa Tiainen sai lähetettyään joulukuussa 2019 kolmelletoista teatterijohtajalle sähköpostin, jossa hän perusteli dramaturgien tarpeellisuutta teattereissa.

Kaikki mitä kirjoitat dramaturgien (”saksalaistyyppisten”) tarpeesta taloissa on totta 🙂 Kyse, ainakin meidän talossa, on siitä, ettei palkkabudjetissa yksinkertaisesti ole tilaa palkata kyseistä henkilöä, kun asia ”hoituu” ilmankin… On useita ammattikuntia ja osaajia sekä asioita, jotka menevät rekrytoinnissa edelle akuutimpana ja teatterirattaiden pyörimisen kannalta ehdottomampana osana tätä ”laitosta”.

Vastaus on suoruudessaan havainnollinen esimerkki laitosteatterien rakenteisiin piintyneistä ajattelutavoista.

Tässä ajattelutavassa ohjelmistosuunnittelu ja sisällöllinen ajattelu tapahtuu ensisijaisesti teatterinjohtajan päässä. Tekijäksi taiteellisessa mielessä tunnistetaan lähinnä talossa vieraileva ohjaaja, jonka nimiin teatterissa esitettävä esitys laitetaan. Muut teatteriammatit kuuluvat joukkoon ’osaajia’, jotka toteuttavat toisten ideoita. Tämä toteuttaminen ja siinä sivussa teatterikoneiston mutkaton toiminta vuodesta ja esityskaudesta toiseen ymmärretään teknisenä suorituksena ilman koettelevaa suhdetta esitysten tekemiseen ja tekotapojen luovaa uudelleentulkintaa, mikä toisaalta olisi välttämätöntä esimerkiksi teatterien ohjelmistosuunnittelun, tuotantorakenteiden ja toimintatapojen taiteellisessa ajattelussa. Signeeraavan tekijän korostamisen rinnalla kulkeekin yhtä ongelmallisena juonteena käsitys valmistavista tekijöistä pelkkänä työvoimana jonka oma toimijuus on alisteista ja häivytettyä.

*

Myös dramaturgin voi ymmärtää näyttelijän tavoin esityksen valmistajana, joka kommentoimalla tai järjestämällä tilauksesta materiaalia työskentelee signeeraavan tekijän alaisuudessa. Tällöin teoksen dramaturgia ei ole kuitenkaan dramaturgin tekemää sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä teoksen lähtökohdat, sen keskeiset dramaturgiset ratkaisut, määrittelee signeeraava tekijä.

Usein dramaturgin osallisuus teokseen toteutuu peilaamisen ja ulkopuolisuuden kautta. Dramaturgi on ikään kuin kätilöivä, konsultoiva hahmo, joka valvoo päältä teoksen dramaturgista hahmottumista ja kommentoi sitä ulkopuolisena katseena. Tällöin dramaturgin ja dramaturgian suhteen esitykseen voi ymmärtää samassa hengessä kuin terapeutin ja terapian suhteen potilaaseen: samalla tavalla kuin terapeuttinen prosessi perustuu dialogiselle tilanteelle terapeutin ja terapoitavan välillä, mutta sen keskiössä on potilas itse, dramaturginen prosessi tapahtuu dramaturgin myötävaikutuksella, mutta jättää hänet ulkopuolelleen.

Dramaturgisen työn perusolemus keskusteluna, pohdintana ja ajatteluna on jotakin haihtuvaista. Voidakseen palvella prosessia dramaturgin täytyy jollakin tavalla saattaa itsensä yhteen keskeneräisen teoksen ja eri suuntiin tempoilevien tekijöiden kanssa. Tuon yhteenlankeamisen on oltava jollakin tavalla tuottavaa, niin että dramaturgi omalla toiminnallaan vaikuttaa prosessiin niin että se löytää oman uomansa.

Huumori ja tragedia on siinä, että dramaturgin tehtävänä on ikään kuin antaa sen tapahtua, mikä tapahtuisi ilman häntäkin, mutta joka ilman hänen sanoittavaa tai hiljaista läsnäoloaan, hänen hyväksyntäänsä tai puuttumistaan, voisi myös jäädä tapahtumatta. Dramaturgi kanssakulkijana ja silleenjättäjänä; chan-dramaturgi.

Tässä määritelmässä tulee näkyviin se, miten ihmistoiminta voi olla hiuksenohutta, ympäristön tai vaikutuksen kaltaista. Arlanderin jaottelun mukaisesti voimme ajatella ”dramaturgista tekijää” joka on tekijä vaikuttavan tekijän, ympäristötekijän tai satunnaisen muuttujan merkityksessä.

Tällaisia dramaturgisia tekijöitä on lopulta paljon, luvuttomasti, emmekä ehkä ole kykeneviä havaitsemaan niiden läsnäoloa tai jäljittämään niiden vaikutusta esityksen rakentumiseen. Jokaisen esityksen kohdalla teoksen dramaturgista prosessia ja sen teoksellista hahmoa määrittää joukko tilaan, esiintyjien ruumiisiin, ajankohtaan, ympäröivään yhteiskuntaan tai muihin havaintomme alittaviin tai ylittäviin asioihin liittyviä tekijöitä, jotka voivat olla haihtuvan nopeita tai kestoltaan niin hitaita, että emme havaitse niitä. Samalla nuo tekijät vaikuttavat siihen, miten toimimme, miten prosessi etenee, mitä voimme havaita, mitä ymmärtää. Lopulta sää tai ennen harjoituksia saatu tekstiviesti voivat olla keskeisiä dramaturgisia tekijöitä, vaikka tätä yhteyttä ei koskaan tunnustettaisi, tai edes tunnistettaisi.

Ehkä dramaturgin mahdollinen tuleva rooli voisi olla näiden tekijyyden ei-normatiivisten, auktorisoimattomien muotojen tekijyyden tunnistaminen, niiden ”jäljen” ja ”allekirjoituksen” esille tuominen teoksessa ja tekijöiden itseymmärryksessä?

Tällöin tulisi myös nähdyksi uudenlaisessa valossa dramaturgin tai muiden esityksen tekijöiden oma tekijyys, sen rakentuminen neuvottelevassa prosessissa niin inhimillisten kuin ei-inhimillisten voimien kesken. Toisin kuin esiintyjä tai ohjaaja, joka monessa kohtaa työskentelee välittömässä dialogissa toisen ihmisen kanssa, dramaturgi tulisi myös voida irrottautua ja ottaa etäisyyttä tällaisesta kasvokkaisuudesta. Näin hän voi lukea esitystä vasten siinä vaikuttavia voimia, jotka ovat yhtä aikaa kosmisen suuria ja mikroskooppisen pieniä ja joihin emme voi ehkä itse vaikuttaa, mutta jotka yhtä kaikki vaikuttavat meissä. Dramaturgi stalkerina kahden maailman, inhimillisen ja ei-inhimillisen, eriytymättömän ja yksilöllistyneen välillä: opas, joka vie työryhmän huoneeseen Vyöhykkeen keskellä, mutta joka ei itse voi astua tuohon huoneeseen.

*

Dramaturgin tekijyys kaikessa monimuotoisuudessaan ei itsestäänselvästi asetu mihinkään vakiintuneeseen työnjakoon.

Taiteellisena ajattelijana dramaturgi ei voi olla vain käsiohjelmien kirjoittaja. Toisaalta dramaturgin mahdollinen, nykyistä vahvempi rooli esimerkiksi teatterien ohjelmistosuunnittelijana ei noudata samaa kaavaa kuin signeerava tekijä, sillä ohjelmistosuunnittelijan tekijyys kohdistuu ei vain yksittäiseen esitykseen, vaan esitysten kokonaisuuteen, teatterin ideaan.

Dramaturgien tarpeellisuuden puolesta argumentoimisen lisäksi ajatus dramaturgista tekijänä avaa myös tien tekijyyden entistä syvällisempään kritiikkiin. Onko muidenkaan toimenkuvien tai taiteenalojen kohdalla mahdollista osoittaa tekijää aukottomasti? Missä määrin koko ajatus tekijästä teoksensa omistavana yksilönä on vain kulttuurinen fiksaatio, historiallisesti spesifi ilmiö – vieläpä ilmiö joka liittyy erityisesti kapitalismiin tuotannon tapana?

On tapana sanoa, että tekijä luo ja synnyttää teoksen, johon hän ääretöntä rikkautta ja anteliaisuutta osoittaen tallentaa merkitysten tyhjentymättömän maailman. Olemme tottuneet ajattelemaan, että tekijä eroaa niin paljon muista ihmisistä ja ylittää siinä määrin kaikki kielet, että heti kun hän puhuu, merkitys alkaa lisääntyä ja lisääntyy äärettömästi.

Totuus on aivan toinen: tekijä ei ole teosta täyttävien merkitysten määrittämätön lähde, tekijä ei edellä teoksia. Tekijä on funktionaalinen periaate, jonka avulla kulttuurissamme rajoitetaan, suljetaan pois ja valitaan: lyhyesti periaate, jonka avulla kahlehditaan fiktion vapaata kiertoa, vapaata käsittelyä sekä vapaata kokoamista, hajottamista ja muokkausta. Jos meillä onkin tapana esittää tekijä neroksi, joka synnyttää jatkuvasti uutta, niin syynä tähän on, että todellisuudessa laitamme hänet toimimaan päinvastaisella tavalla. Voidaan sanoa, että tekijä on ideologinen muodoste, sikäli kuin meillä on nurinkurinen käsitys hänen todellisesta historiallisesta funktiostaan. Tekijä on ideologinen hahmo, jonka avulla torjutaan merkitysten yletön lisääntyminen.

Michel Foucault: Mikä tekijä on? (1969/1970), suomentanut Markku Lehtinen.

Se mitä Foucault kirjoittaa tekijästä suhteessa teksteihin ja fiktioon, on nähtävissä kaikkialla, missä tekijöitä tuotetaan. Poikkeusyksilön ja neron ilmestyminen tarkoittaa kollektiivisten kytkösten poispyyhkimistä ja kumppanuuksien, vaikuttumisten ja uusintavien yhteisöjen painamista hämärään, mikä näkyy niin taidehistorian kaanonissa kuin vallitsevissa arkipäiväisissä käytännöissä. CV:ssään jokainen ihminen on yksin.

Foucault’n tekijäfunktioksi kutsuma tekijyydellistämisen mekanismi liittyy ennenkaikkea signeeraavaan tekijään, jonka kautta teos kytkeytyy omistussuhteisiin ja tulee tekijänoikeuksien alaiseksi. Foucault’n mukaan kirjallinen tekijä ei kuitenkaan palaudu juridiseen tai psykologisesti ymmärrettyyn ihmisyksilöön. Tällaisen ainutlaatuisen ja tekstiä edeltävän yksilön sijaan tekijä on pikemminkin ”psykologisoiva projektio käsittelystä, jolle tekstit alistetaan, oletetuista kytköksistä, tärkeistä piirteistä, tunnustetuista jatkuvuuksista ja siitä, mikä suljetaan pois”.

Tekijäfunktio alkaa toimia, kun tekstien lukeminen alkaa kiertyä tekijän hahmon ympärille. Tekstiin sirotellut jäljet, kuten yksikön ensimmäinen persoonamuoto tai viittaukset kirjoittamishetkeen alkavat toimia funktion osoittamalla tavalla, viitata tekijään tekstin taustalla hengittävänä ajatusoliona. Tämä antaa tekstille ulkopuolisen kiintopisteen, takeen merkityksestä.

Näin varsinkin kaunokirjallisen tekstin tapauksessa. Kirjallinen julkisuus keskimäärin arvottaa tekstejä juuri sen perusteella, millä tavalla ne tuottavat kuvaa tekijästään ja tekijöitä sen perusteella, miten hyvin he onnistuvat tekijyydellistämään oman tekemisensä. Teksti on jotain välttämätöntä mutta sittenkin toissijaista Kirjoittajan kasvojen vieressä, käyttöliittymä, joka realisoi hänen kokemuksensa, mielipiteensä ja tyylinsä rahaksi.

Silloinkin kun väistetään ilmeisimmät tekijämyytit, teosta on houkutus lukea jonkun yksilölliseksi käsitetyn ihmisen ajattelua vasten, hänen persoonallisen estetiikkansa tai poeettisen merkitysjärjestelmänsä valossa. Sen sijaan tekijätön teos lipuu helposti huomiohorisontin ohi, jää leijumaan jonkinlaiseen vastaanottotyhjiöön, aivan kuin teksti menettäisi osan jännitteestään, sillä kukaan ei ole heittänyt itseään peliin sillä.

*

Itsensä ja omat ajatuksensa omistava liberaali subjekti on sekä lakien että yleisten arvostusten tasolla ensisijaistettu, tavalla jonka keinotekoisuus on ilmeisintä sellaisissa yhteistyöhön perustuvissa työtavoissa, joissa tekijyyden tarkka jaottelu keskellä prosessia olisi prosessin itsensä kannalta haitallista.

Näin esimerkiksi kollektiivisessa työskentelyssä näyttämöllä. Mutta ei vain siellä: silloinkin kun työ tapahtuu yksinäisyydessä, se on ymmärrettävissä parhaiten yhteisen päälle rakentuvana toimintana, esimerkiksi yhteisen kielen, jaetun olemassaolon tai omaa taiteellista työtä kannattelevien rakenteiden kautta.

Tekijäfunktion voi siis ajatella toimivan ei vain teksteissä, vaan kaikessa taiteellisessa työssä tekijyyttä tuottavana ja muotoilevana periaatteena, joka on olennaisesti rajoittava, rajaava, siinä mielessä että se pyrkii tekemään yhteisestä yksilöllistä, saattamaan eri tekijöiden, valmistajien ja ympäristötekijöiden yhteisen prosessin yhden signeeraavan nimen alaisuuteen.

Tämä yksilöllisyys on kuitenkin jotakin nestemäistä ja siroutunutta. Sitä tuottavat järjestelmät ja logiikat kaikkialla yhteiskunnallisessa tilassa, eivät vain taiteen taikapiirissä. Siksi yksilötekijän kyseenalaistaminen vain korvaamalla se kollektiivitekijällä ei riitä, mistä Hanna Kuuselan kritiikki Kollaboraatio-kirjassa on tähdellinen puheenvuoro; yhteistyö ja prosessiestetiikka ovat tavaramuotoistettavissa siinä missä auteur-tekijä kuin taideobjektitkin. Taiteen rahoituksen kohdalla voi nähdä, että siinä missä kollektiivinen tekeminen on saanut enemmän jalansijaa, sitä on seurannut yhtä varmasti myös tekemisen vuosi vuodelta kiihkeämpi projektiluonteisuus ja epävarmuus. Huomioympäristön kasautuvan logiikan vuoksi myös kollektiivisen työn hedelmät korjaa usein viime kädessä se, jolla jo valmiiksi on näkyvyyttä ja meriittejä.

Nämä eivät enää niinkään rajaudu taiteen ongelmiksi. Lopulta taiteen yhteiskunnallisen ensisijaisuuden korostaminen on samalla ongelman eristämistä ja sen hämärtymistä: taidekenttä on niin monin tavoin sulautunut sitä ympäröiviin kenttiin ja koneistoihin, että ei ole mielekästä lähteä kritisoimaan sen rakentumista tai toimintaa pelkästään taidekentästä tai taiteilijoiden elämästä käsin. Tämä on kuitenkin kaikkien hyvää tarkoittavien, toimintaansa itsekriittisesti parantamaan pyrkivien säätiöiden ja taiteilijajärjestöjen perusrajoite, jonka takia taiteentekijöiden asemaan liittyviä ongelmia lähestytään jonakin minkä voisi ratkaista olemassaolevien rahoitusmekanismien ja diskurssien puitteissa.

Toisaalta myös yhteiskuntakritiikissä toisinaan esiintyvä ajatus, jonka mukaan taiteilijat ovat prekaareja työläisiä par excellence voi sekin ohjata ajattelemaan prekaarisuutta yksipuolisesti. Omaa itseään työssään työstävien yrittäjäsubjektien sijaan vähemmän esillä olevat, yhteiskunnallisissa marginaaleissa esiintyvät prekaarin työn muodot voisivat antaa tarkemman kuvan siitä, mitkä prekariaatin luokkataistelun linjat tosiasiassa ovat ja miten tuossa taistelussa voitaisiin edetä.

Lopulta, kuten eräs aihetta pohtinut kollega on todennut (sanat jotka palaavat tämän tästä mieleeni): ”Ei ole apurahataiteilijoiden toimeentulo-ongelmia, on vain prekariaatin toimeentulo-ongelmia.”

Samaan tapaan tekijyyden ongelmat ovat laajemmin yksilöllisyyden ongelmia. Juuri siksi tekijyyteen liittyvien kompleksien kautta voi päästä käsiksi siihen, mikä muutenkin kalvaa meitä hengittäessämme myöhäisen kapitalismin kiivaan subjektituotannon ilmaa, jossa kaikesta yhdessä tehtävästä täytyy tehdä paperilla yksilöllinen suoritus.

Taiteen tekemisessä tämä tulee hyvin näkyviin. Tunnistan yhtäältä nautinnon, joka liittyy taiteellisen prosessin alkuvaiheeseen, niihin hetkiin jolloin tuleva teos hahmottuu eteen kaikessa mahdollisuudessaan, yhtä aikaa joka suuntaan avautuvana ja silti oudon itsellisenä ja kokonaisena, kuin jostain esiin pilkahtanut maailma, jonka kautta voi kulkea seuraaviin, nähdä jonnekin pidemmälle ja kokea todellisuuden avarampana kuin aikaisemmin, avarana ja tutkimattomana, todellisena kuin unelma. Tämä mahdollisuuden kokemus tuntuu ruumiissa notkistumisena ja keventymisenä, ikään kuin tuleva teos kaikessa täsmentymättömässä potentiaalisuudessaan toimisi ”dynaamisena utopiana” jonka kautta omaa minuutta voi muuttaa. Parhaimmillaan tähän sisäiseen avautumiseen liittyy myös intensiivinen jakaminen toisten kanssa, jolloin oma kyky moninkertaistuu ja tekemisen keskelle syntyy painovoimaton tila, itseisarvoinen, mihinkään palautumaton olemassaolon kokemus.

Tämä mahdollisuuden tunne on jotain, mikä kannattelee yli pitkän ja hedelmättömältä tuntuvan työskentelyn kauden, ja joka tuon kauden aikana karisee hiljalleen pois palautuakseen mieleen vasta pitkän ajan päästä, kuin lapsuudenmuisto jossa näkee jo myöhemmän elämänsä, mutta toteuttamattomana ja siksi yhä mahdollisena, muistutuksena satunnaisuudesta jolla asiat lopulta tulevat sellaisiksi kuin ne ovat.

Toisaalta tunnistan nautinnon, joka liittyy työn realisoitumiseen valmiina teoksena. Valmis teos asettuu vertikaalille janalle, saavutukseksi, merkiksi hyödyllisesti käytetystä ajasta ja henkilökohtaisesta kehityksestä tekijänä, toisaalta miellyttävänä ajatuksena näkyvyydestä jota teos voi tuoda, teokseen tai omaan itseen kohdistuvasta uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta sekä kaikesta tuosta toivon mukaan seuraavista myönteisistä apurahapäätöksistä, uusista teoksista, uusista innostavista luvuista elämän suuressa kertomuksessa.

Kumpikin nautinto on yhtä tosi. Samalla niiden totuus poikkeaa toisistaan. Ennen kaikkea ne antavat erilaisen kuvan siitä, kuka tai mikä kokee ne, mikä niissä nauttii.

Tekijää – tai yksilöä – ei tulisi lähestyä vain yhtenä määrittävänä nimenä, ”despoottisena merkitsijänä”. Yhden Tekijän lisäksi meissä on loputon tekijöiden ja osatekijöiden moneus, ylitsevuotava potentiaalisuus, joka avaa paitsi uusia yhteyksiä aivoissa, tuottaa myös ihmisten välille voimakkaan, jaetun transindividuaation tai yhteismuotoutumisen prosessin ja avaa hierarkiattoman communitaksen tilan normittuneen sosiaalisen koodiston ja lineaarisen, hallitun ajan keskelle.

Tuota tilaa voisi pitää jonkinlaisen regressiivisen ja narsistisen vauvatilan merkkinä, mutta tulkitsen sitä itse todellisena mahdollisuutena johonkin, mikä ylittää yksilön sisäisyyden ja tietyssä mielessä edeltää sitä. Sitävastoin vapautetun tuotantovirran katkaiseva tekijyydellistäminen ei palauta, vaan pakkosiirtää taiteeseen liittyvän potentiaalisuuden sosiaalisen sfääriin, pakottaa sen yhdeksi juonteeksi ahdistuneen ja arvostaan aran yksilön narsismiin.

*

Sama tuottamisen ja haltuunoton logiikka on läsnä laajemminkin tavoissa, joilla rakennumme yksilöiksi, tai joilla erilaiset mielen sisäiset, kielelliset ja koneelliset logiikat muodostavat ja hajottavat jotain, mitä olemme tottuneet ajattelemaan omana itsenämme. Asian subjektiivista puolta tarkastelemalla voi ajatella, tekijyyden analogian kautta, miten myös minuutemme on jakautunut hierarkisen työnjaon mukaisesti.

Julkinen, signeeraava minä, tuo huolekkaasti moderoitu edustuskuva itsestä, on domestikoinut palvelukseensa kokevan minän, eräänlaisen valmistavan minuuden, joka toteuttaa ihanneminän suunnitelmia, toimii kurinalaisena ja samalla kannibalistisena ’proletaarina’ joka ahmii vuorovaikutuspinnoillaan toisten ihmisten kanssa vaihtamiaan signaaleja, jotka signeeraava minä tulkitsee ja varustaa omalla vesileimallaan. Olemme ikään kuin valtavia reitittimiä, jotka muodostavat solmuja virtojen verkostoihin, joissa vaihdamme informaatiota, haluja, komentoja, luomme merkityksiä ja kulutamme niitä.

Tuossa minuuden kolminaisuudessa on kuitenkin komponenttina myös ylimääräinen tekijä, tekijä syynä ja vaikuttimena, jokin ulkopuolisemme, josta olemme hädin tuskin tietoisia: ympäristö meissä, ei-subjektiivinen ja esitietoinen osa meitä. Tuntuu että nykyajassa sitä on mahdotonta olla kuulematta, vaikka se ilmenee pikemminkin häiriöinä ja katkoksina, jonain olemassaoloamme uhkaavana. Tämä näkyy myös tekijyyteen liittyvässä ahdistuksessa, jossa jokin tekijyydellistämiseen sopeutumaton ilmaisee itseään kipuna ja oikosulkuina.

Tell them I said no. Halu lopettaa taiteen tekeminen, paeta susirajan taakse tai vaihtaa alaa, halu vapautua itsestä ja halu kadota, halu muuttua joksikin muuksi: eivätkö ne olekin jonkinlaista kriisin kumua ekologisesta – tai egologisesta – kriisistä, joka on käynnissä elämänmuotomme sisällä, sen pehmeässä ytimessä, nimittäin mielissä ja ruumiissa, kyvyssämme luoda jotain uutta ja hengittää vapaasti?

Ahdistus ja masennus ovat ekologisen kriisin yksi ilmenemismuoto, ainakin jos ekologisen kriisin ymmärtää Guattarin hengessä myös mentaalisen ekologian aluetta koskevana. Niin fyysisen elinympäristön kuin mielenympäristön fragmentoituminen ja tuhoutuminen on seurausta kestämättömästi järjestetystä tuotannosta. Millä tavalla tämän syy-yhteyden voisi esittää, ilman että sortuu yhtäältä ekologian metaforisointiin ja toisaalta ihmisen subjektiivisuuden, ’hengen’ asettamiseen vastakkaiseksi objektiiviseksi mielletylle, totaalisen toiseutetulle luonnolle?

*

Taiteen tekemisen käytäntö osoittaa, miten tekijyyteen julkisuudessa ja instituutiotasolla liittyvät käsitykset ovat lopultakin vain yksi tapa ymmärtää taiteeksi kutsuttua ilmiötä.

Nuo käytännöt ovat myös tekijyyteen liittyvien hierarkioiden muovaamia ja sisäisesti ristiriitaisia. Siksi on kysyttävä, millaisia askelia, eleitä ja siirtoja tarvitaan, jotta tekijästä tulee tekijä. Missä pisteessä tekemisen eriytymättömyys saavuttaa asteen, jossa se alkaa erottua yksilöllisen tekijän kädenjäljeksi?

Millaiset sisäistyneet protokollat ohjaavat meitä uusintamaan itseämme ihmisinä, yksilöinä, taideteoksina? Millaisten sanktioiden pelossa ja millaisen validaation perässä tuotamme itsestämme omaäänisiä, itsenäisiä ja rohkeita tekijöitä?

Millä tavalla tekijyyden hierarkista jakamista uusinnetaan jokapäiväisissä käytännöissä, millaisten pakkojen ja millaisten halujen motivoimaa tuo jakaminen on? Miksi valmistavat tekijät vaativat itselleen itsensä ulkopuolista signeeraavaa tekijää? Miksi näyttelijät haluavat näytellä? Miksi ohjaaja haluaa ohjata? Onko dramaturgi tekijä? Jos, niin millainen tekijä hän on? Millä tavalla dramaturgin tunnustaminen tekijäksi muuttaa käsitystämme siitä, mikä tekijä on?

Entä mitä on epäonnistuminen itsensä tekijyydellistämisessä? Onko tuossa epäonnistumisessa mukana jotain, mistä voisimme oppia?

Voiko epäonnistumista oppia?

Poliisiväkivallasta ja ruumiillisuudesta

Meitä on opetettu ajattelemaan itseämme jakamattomina. Samalla mielikuva jakamattomasta ruumiista, yksilöllisestä olemassaolosta, on jatkuvan kamppailun kohteena.

On hyviä syitä ajatella, että emme ole tarkkarajaisia yksilöitä. Elimistömme koostuvat vieraista bakteerikannoista, muutokset ympäristössä vaikuttavat ruumiin ja mielen kemiaan ja joka hetki hengittäessämme, syödessämme ja hajotessamme kytkeydymme osaksi ekosysteemiä, ilmakehää, kasveja, toisiamme, kuten virusten levitessä kehojen rajojen yli ilmassa leijuvina pärskepisaroina. Pandemiakevään blogitekstissään Anna Nurminen kirjoittaa Jean-Luc Nancyn ja Georges Bataillen kautta, miten oleminen on perustavasti kanssaolemista:

Me olemme aina altistuneina toinen toisillemme. Oleminen ”tarttuu” ja leviää. Se on olemisemme rakenne, sen tapa olla.

Emme ole ehkä koskaan vielä nähneet todella autonomista yksilöä. Pikemminkin moderni ihmisyksilö on atomi, joka on aina suhteessa toisiin kaltaisiinsa, osa sarjaa. Yhdessä atomit muodostavat makrotasolle skaalautuvan kokonaisuuden, kansakunnan tai valtion jonka alkeishiukkasia perheet ja yksilöt ovat.

Tällainen ”yksilöys” on pakostikin pakotettua ykseyttä. Samalla tuo pakottaminen näyttäytyy hämäännyttävästi juuri yksilöllisyyteen pakottamisena: jaetusta on tehtävä jakamaton, yksi. Tosin tuo yksilöllisyys voi yhtä hyvin toteutua ihmisoikeuksien tai ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä, kuten poliisiväkivallan tapauksessa.

*

Lauantaina 3.9. järjestetty Elokapinan Hätäjarrutus-mielenosoitus päättyi kaasusumutteen käyttöön ja 51:n ihmisen kiinniottoon. Unioninkadulle ja Kaisaniemenkadulle asettuneet mielenosoittajat sulkivat tien autoilta usean tunnin ajaksi osana ilmastohätätilaa vaativaa mielenosoitusta. Lopulta tilanteesta vastannut poliisikomissario antoi paikalla oleville poliiseille käskyn käyttää kaasua rauhallisesti maassa istuviin ihmisiin.

Kun näin ensimmäiset videot sumutehyökkäyksestä, en varsinaisesti yllättynyt.

Miksi? Siksi että poliisin väkivaltaisuus mielenosoituksissa on niin arkipäiväistä? Vai koska seurasin tapahtumia Facebook-feedissäni, alustalla jossa videot, päivitykset ja mainonta sulautuvat turruttavaksi montaasiksi, jossa poliisiväkivallan kuvasto on tasa-arvoista Happy Joe-, jyväbroiler- ja Pepsodent-mainosten kanssa?

Kuva mielenosoittajia sumuttavasta tai hakkaavasta poliisista on niin tuttu että kestää hetki tajuta kuvan tosiasiallinen sisältö. Sama asetelma toistuu sabluunamaisesti, oli kyse sitten Hongkongista tai Minskistä, Suomesta tai Kaliforniasta. Lauantain kaasusumutuksesta levinneet kuvat olivatkin kuin testi, jossa katsojaa pyydetään etsimään kuvasta jotain outoa. Yksi ei näe niissä mitään ihmeellistä. Toinen ei voi peittää järkytystään: ”Eihän se näin voi mennä”, ”Hyi helvetti”, ”En olis uskonu että Suomessa…”

Yhdelle virhe kuvassa on mielenosoitus, toiselle mielenosoittajia kasvoihin sumuttava poliisi. Joka tapauksessa videoista lähti liikkeelle järkytyksen, kritiikin ja raivon vyöry. En algoritmisista suodattimistani johtuen nähnyt siitä kuin puolet. Tarpeeksi mielenosoittajiin kohdistunutta vihaa tihkui kuitenkin tuttujen Facebook-kommenttiketjuihin ja Twitterissä seuraamieni tilien kautta. Osa kommentoijista meni niin pitkälle, että päätyi mässäilemään kurinpalautuksellisilla kostofantasioilla, joissa ajetaan autolla maassa istuvien mielenosoittajien yli tai tehdään heille muuta graafista väkivaltaa. Ikään kuin mielenosoitus ei olisi tukkinut vain paria autokaistaa, vaan jonkin ylikuumentuneen yhteiskunnallisen konfliktin viimeistä edeltävän varaventtiilin: tällä kertaa väkivalta purkautui mielikuvina kärsivistä ruumiista, kurituksesta, tuulilasiin liiskautuvista rauhanomaisesti mieltään osoittaneista fysiikan dosenteista.

Itse istuin koneen ääressä näytön himmeässä hehkussa ja tunsin tapahtumista kehossani. Sosiaaliseen mediasfääriin siroutunut kuva-aines tavoittaa meidät kaikki eri hetkinä, keskeltä erilaisia hengen ja ruumiin prosesseja, eriasteisissa kuormituksen ja haavoittuvuuden tiloissa. Joinain hetkinä kuvasirpaleet tunkeutuvat keskelle ajatuskulkua. Ne läpäisevät suojaavat kerrokset tai kilpistyvät niihin. Samalla ne tuottavat ruumiillisuutta, välinpitämätöntä ja reagoimatonta tai välinpitävää ja reagoivaa, jolloin ne solahtavat osaksi ruumiillisia muistoja.

Ulkopuolinen ärsyke, vaikka vain yksi kuva, toimii muistojen aktivoijana. Kuvasirpale kutsuu esiin muiston, muovaa sen mielenliikkeistä ja tajunnan reunamilla parveilevasta kuhinasta. Samalla se on suoraa ruumiillista värinää, jossa ruumis reagoi johonkin, mitä kuva ruudulla edustaa.

Värinä antaa ymmärtää, ettei väkivalta ole pistemäinen teko, joka tapahtuu vain kerran. Jokainen väkivallan teko yhdistyy osaksi tekojen sarjaa tai kuvallista jatkumoa.

Sitäpaitsi yksilöt eivät käytä kapsiinisumutetta. Poliisit tuona lauantaina eivät olleet ensisijaisesti yksilöitä tai toimineet omasta vapaasta tahdostaan.

Mielenosoitus ei ole yksilön teko, vaikka mieltään olisi osoittamassa vain yksi ihminen. Kipu ei pysähdy organismin rajoille, vaan siirtyy ruumiista toiseen, tarttuu ja leviää. Se on olemisemme rakenne, sen tapa olla.

*

Katsellessani Elokapinan streamia muistin elävästi erään syyskuun päivän seitsemän vuotta sitten. Polkupyörämielenosoitus Venäjän poliittisten vankien puolesta oli päättymässä. Mielenosoitus oli kiertänyt keskustaa ja Hämeentien ja Helsinginkadun kautta Kallion ympäri. Tarakoilla liehui mustia lippuja joissa oli punainen kieltomerkki Putinin naaman päällä. Jossain kohtaa oli poltettu hätäsoihtuja ja Pussy Riotia puolustavia iskulauseita oli huudettu, kunnes mielenosoitus oli pysähtynyt Tehtaankadulle Venäjän suurlähetystön eteen.

Seisoin kadulla polkupyörääni nojaten. Suurlähetystön puoleiselle jalkakäytävälle ei päässyt, sillä poliisit seisoivat aidan vieressä rivissä. He seisoivat siellä koko sen ajan, kun mielenosoituksen puheenvuoroja pidettiin ja viimeisiä iskulauseita huudettiin. Olin ehtinyt jo tottua poliisien tyyneen läsnäoloon, kun kadun toisella puolella alkoi näkyä liikettä. Yksi poliiseista puhui radiopuhelimeen. Ensin yksi, sitten toinen heistä lähti liikkeelle: puolihiipivää juoksua, jota ei aluksi rekisteröinyt, ennen kuin poliisit olivat jo liikkuneet kadun yli. Lisää tuli perässä.

Ehkä joku huusi viivästyneen varoituksen. Se oli kuitenkin myöhäistä, sillä poliisit olivat jo vastakkaisella puolella katua painamassa nuoren mielenosoittajan päätä vasten asfalttia. Ihmiset alkoivat liikkua vaistomaisesti lähemmäs, minäkin, taluttaen pyörää sarvista.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Pari askelta, ja aalto tarttui minuun takaapäin. Kaaduin maahan ja otin asfaltin vastaan toisella poskella. Kuulin oman polkupyöräni räminän ja sitä säestävän hennon kalahduksen, kun silmälasini putosivat katuun.

Hetkeen en saanut henkeä. Hetken kaikki tuntui tyhjältä ja kumisevalta. Kuulin mielenosoittajien äänet, kaatuvien pyörien kolinan. Omani takapyörä pyöri edelleen, kun sain lasit hapuiltua päähäni. Kun pääsin pystyyn, näin kuinka ympärilläni makasi ihmisiä siitä mistä poliisit olivat menneet yli. Sinisten selkien takana yksi kiinniotetuista riuhtoi itseään irti samalla kun häntä raahattiin viereen kurvanneeseen poliisiautoon verinen naarmu kasvoilla.

*

Muistanko kaiken oikein?

Tapahtuneesta ei tietääkseni ole videokuvaa, toisin kuin mielenosoituksen rauhallisesti sujuneesta alkuvaiheesta. En tiedä miksi poliisit hyökkäsivät. Ehkä ottaakseen kiinni ihmisiä, jotka olivat polttaneet hätäsoihtuja matkan varrella. En saanut selitystä tapahtuneelle, eikä asiasta jälkikäteen tehdyt kyselyt ja tapauksesta ilmeisesti kaavailtu lehtijuttu johtaneet mihinkään.

Lopulta minulla on vain omat muistikuvani, jotka nekin muuttuvat sitä mukaa kun kirjoitan: sanat jotka tarjoutuvat käytettäviksi, kantavat mukanaan omia historioitaan, ne viittaavat toisiin sanoihin ja toisiin yhteyksiin. Kerronta muokkaa tapahtumia, sulkee ulos jotakin mikä katoaa sillä ei tule toistetuksi. Samalla tavalla omat tavoitteeni tälle tekstille ohjaavat omaa muisteluani, sitä kutsumisen tapahtumaa jossa jotkin mieleen piirtyneet ja sieltä välittyneet muistikuvat muuttuvat osaksi kuvausta.

Tämä ei tarkoita, etteikö kokemus olisi todellinen. Kirjoitus on tapa vahvistaa toistoa, murtaa muistin epäluotettavuus ja satunnaisuus kertomuksen epäluotettavuudella ja tarkoitushakuisuudella. Jäljelle jää merkitys, jokin mikä palvelee argumentin rakentumista.

*

Muistan hetkiä kävelymatkalta suurlähetystöltä takaisin keskustaan. Olimme Mannerheimintiellä, kun yksi mielenosoittajista, minulle entuudestaan tuntematon, kysyi olinko kunnossa.

Sanoin olevani ok. Ilmat vain olivat menneet pihalle. Poskea kuumotti. Lasit eivät särkyneet.

Samalla tunsin täriseväni. Katsellessani alkusyksyn kirkkaassa auringonvalossa ympärilleni, näin keskustan ostoskaduilla kulkevia ihmisiä, heidän lomassaan mielenosoitukseen osallistuneita jotka taluttivat pyöriään Vladimir Putinin kasvot pyörän tarakalla. Tajusin että en tuntenut heistä ketään.

En tuntenut ketään. Ystävä jonka kanssa olin tullut, oli raahattu autoon, näitä toisia en tuntenut, kukaan heistä ei tuntenut minua. Ei todella. Entä jos olisi käynyt huonommin? Kuka olisi kertonut läheisilleni? Kertonut mitä?

Mitä minulle oli tapahtunut. Mitä minulle oli tehty.

Poliisin kosketus oli tehnyt minusta yksilön.

*

Poliisin harjoittama väkivalta mielenosoituksessa on ehkä yksi harvoista tavoista, joilla taustaltaan turvattu ihminen voi hetken kokea todellisuuden samanlaisena kuin sellainen, joka joutuu elämässään varomaan viranomaisia ja odottamaan pahinta. Poliisin kovaan kohteluun joutuminen avaa näkymän siihen, millaista on elää vallan kohteena ilman oikeuksia.

Toki oikeuksia on, tässäkin tapauksessa. Niiden toteutuminen vain vaatii todisteita, sitkeyttä, motiivin. Lopulta poliisin yksittäisiin väärinkäytöksiin on mahdotonta puuttua, yksilönä: silloin kun kaksi tarinaa on vastakkain, virkavallan versio voittaa aina.

Elokapinan mielenosoituksen erottaa Venäjän suurlähetystön tapahtumista ensisijaisesti se, että tapahtunut saatiin kuvattua mielenosoittajien toimesta. Kiitos mielenosoittajien oman mediapreesensin, tapahtunut ei jäänyt tuohon paikkaan, vaan levisi ympäri sosiaalisia verkostoja. Tällä oli omat seurauksensa. Mielenosoittajien narratiivi tapahtuneesta sai etulyöntiaseman, sillä se sai levitä reaaliajassa siinä missä poliisi pidättäytyi kommentoimasta tapahtunutta ja vetäytyi oman vastuuketjunsa taakse.

Myöhemmin poliisi muistutti, että muutaman minuutin video pitää suhteuttaa koko tapahtuman kestoon. Tilannetta pitää katsoa kokonaisuutena. Tätä Elokapinan toimijatkin pyrkivät sanomaan, omalla tavallaan:

Sama yhteiskuntajärjestelmä, joka tuottaa ekologisen kriisin ja ilmastokriisin, tuottaa myös poliisiväkivallan.

Kyky rajata on olennainen. Aloite on sillä, joka kykenee tuottamaan mieleenpainuvan komposition. Video poliisista sumuttamassa rauhanomaisia mielenosoittajia on tällainen.

Rajauksen ongelma tulee näkyväksi, kun samaa yrittää toteuttaa ilmastonmuutoksen kaltaisen yhtä aikaa monella eri tasolla tapahtuvan, hyperobjektina havaintoa pakenevan ilmiön kohdalla. Ympäristöliikkeen symbolit ovat aina jollakin ratkaisevalla tavalla liian abstrakteja ja liian konkreettisia. Niin traaginen kuin yksittäisen eläimen tai eläinlajin kuten jääkarhujen kohtalo onkin, kuva jääkarhusta jää kuvaksi jääkarhusta, se kuvittaa pikemminkin oiretta kuin piirtää esiin yhteyksiä syiden ja seurauksien välillä. Pelastakaa maapallo -tyyppinen viesti taas abstrahoi ongelman, sillä sen holistisen kaikenkattavassa planeettasymboliikassa katoavat merkitsevät erot, se dynamiikka jonka seurauksena yhteinen elinympäristö on häviämässä. Tämä näkyy siinäkin, että Planeetan puolesta -retoriikka on niin yleismaailmallista (sic) että sen voi helposti ottaa osaksi margariinimainosta.

Samalla tullaan oudosti esittäneeksi, että Maa-planeetta kärsisi tilanteesta tai kaipaisi meidän suojeluamme. Tosiasiassa Maata ei voisi vähempää kiinnostaa. Me itse tarvitsemme suojelua, emmekä pian enää vain itseltämme.

*

Ruumiillinen kokemus poliisiväkivallasta on kuin haavasta jäänyt arpi, joka kätkeytyy kehoon. Kokemuksesta tulee sisäinen, kaksinkertaisesti: paitsi että se koetaan yksilöllisessä ruumiissa, sitä on vaikea kommunikoida niille jotka elävät ilman tuota kokemusta.

Kysymys ei ole siitä, että ihmiset erityisesti kieltäytyisivät uskomasta. Tieto vain ei ruumiillistu, ellei sillä ole kokemuspohjaa valmiiksi.

Suomessa tähän vaikuttaa erityinen poliisikultti. Poliisiin liittyviin mielikuviin kohdistuu lähes uskonnollisia sävyjä, mikä tulee näkyviin myös Elokapinan mielenosoittajien herättämässä vihareaktiossa. Poliisin edustama järjestysvalta on kuin isällinen tai äidillinen mutta enimmäkseen isällinen auktoriteetti, johon luotetaan lapsenomaisesti, ilman ehtoja. Poliisin kohdalla pitää puhua nimenomaan uskosta, sillä usko on luottoa asioihin, joista ei ole tietoa.

Suomessa kansalaisten luottamusta poliisi-instituutioon juhlitaan vuosittain kuin PISA-tulosta, vaikka lähemmin tarkasteltuna luottamus on sitä korkeampi mitä vähemmän ihminen on itse ollut tekemisissä poliisin kanssa.

Poliisin hahmo jonkinlaisena oikeudenmukaisena mutta tarvittaessa ankarana vanhempana tekee mielenosoittajasta jonkinlaisen murrosikäisen lapsen. Tällainen familisoiva näkemys poliisista ei näy ainoastaan niissä ihmisissä, jotka edustavat nykyajassa Frankfurtin koulukunnan diagnosoimaa ”autoritaarista tyyppiä” joka on fasismin otollista kannatuspohjaa. Jollakin kierolla tavalla tämä asetelma tulee näkyviin myös niissä ihmisissä, joiden mielikuva itsestään vapaamielisenä ihmisenä kumpuaa jostakin ammoisesta vastakulttuurisesta menneisyydestä, jossa poliisin haukkuminen saattoi mennä kulttuuriradikalismiläppänä. Oidipaalinen kapina ja punk-henkinen vastakkainasettelu poliisin kanssa, narratiivi jota ei tarvitse päivittää tai joutuu päivittämään koko ajattelunsa.

Siitä huolimatta: Enkö jollain tavalla toivonutkin sitä itse? Eikö mielenosoitus pyrkinytkin vastakkainasetteluun? Eivätkö mielenosoitukset aina pyri?

Tässä luennassa väkivalta ikään kuin kuuluu asiaan. Hieman niin kuin koulun pihalla tai kuuluisassa grillijonossa. Kuuluisassa, sillä siitä huolimatta että olin tullut sosiaalistuneeksi mieheksi, en ollut kokenut väkivaltaa sitten yläasteen pihan. Kun se sitten tapahtui, tekijä oli suomalainen poliisi.

*

Seitsemän vuoden takainen kokemus on osa ruumiinhistoriaani, vaikka tuoreeltaan sivuutin sen nopeasti. Muisto tapahtuneesta on tallentunut ruumiiseeni ja toimii yhä näkymättömissä, osaltaan määrittäen miten havainnoin ja vastaanotan ruumiiden lähettämiä signaaleja. Sinipukuinen tarkoittaa väkivallan uhkaa.

Tämä on osa sitä, miten väkivalta vahvistaa yksilöllisyyttä: väkivallasta tulee kokemus, joka asettuu osaksi ihmisen elämänkokonaisuutta. Siitä tulee vertikaalille janalle asettuva merkintä, kirjaus ihmisen omaan kertomukseen itsestään. Iso este mihin tahansa protesteihin osallistumiselle on monen tapauksessa se, mitä tällainen osallistuminen tarkoittaa oman itsen tai itsestä muodostetun (julki)kuvan kannalta. Lievimmillään tämä on kiusaantuneisuutta siitä, että näyttäytyy julkisesti jollakin asialla. Vakavampien seurausten uhka avaa kysymyksiä siitä, miten mielenosoitukseen tai aktioon osallistuminen voi vaikuttaa tulevaisuudessa: voiko merkintä poliisin rekisterissä estää työpaikan saamisen, onko protestiin osallistuminen sen arvoista että tätä joutuisi edes spekulaation tasolla miettimään.

Väkivalta on kertaluokkaa isompi uhka, joka on potentiaalisesti traumaattinen yksilön kannalta ja uhkaa yksilön kokemusta itsestä omaa elämää ja ruumista hallitsevana subjektina. Nimenomaan hallitsevana: silloin kun hallinta katoaa, jää yhä vastuu.

Putkakuolemien ja marginaaliin jäävän poliisiväkivallan tapauksessa näkyy yksilöimisen toinen puoli, janan hämärään katoava pää, jossa väkivalta jää kokonaan yksilön omaksi ongelmaksi. Sille ei löydy yhteistä käsittelytapaa ja uhrille jää todistamisen taakka myös suhteessa itseensä. Tämä on ehkä vielä totaalisempi yksilöllisyyden muoto, jossa yksilöllisyys ei ole totuttujen narratiivien mukaista, eklektisen hedonistista tai neuroottisen vieraantunutta itsereflektiota, vaan kieletön tila, jonkinlaista vajoamista.

*

Sanat ikään kuin toimittavat jotakin. Niillä on jännitteinen ja samalla tuottava suhde ajatteluun: ilmaisu ilmestyy, täyttää jonkin paikan ja samalla luo itse oman tilansa. Kun jokin käsite on käytössä, emme huomaa sitä. Siitä tulee osa käyttöä.

Olen viime aikoina ajatellut käsitettä jaettu ruumiillisuus. Se on alkanut yhä useammin ehdottaa itseään, kun olen kirjoittamassa ja etsin hyvää ilmaisua.

Jaettu viittaa jakamiseen. On jotain, mikä on jaettu. Samalla ei tunnu riittävältä, että tuo jokin määritellään ”jakamattomaksi”, sillä se, että jokin on jakamatonta, tarkoittaa kaikesta ehdottomuuden ja pysyvyyden vaikutelmastaan huolimatta että jakaminen, ei jakamattomuus, on perustila.

Jaettu on jakamista, joka on toteutunut, tehty. Se on menneisyydessä tapahtuneen nykymuoto.

Jaettu ruumiillisuus tuntuukin esittävän, että on jotain jakamatonta joka on pirstottu tai hallitusti hajotettu osiin: ruumiillisuus, ruumiina oleminen, liha ja sen ajallinen ja paikallinen rajautuneisuus, erityinen ja täsmällinen sijainti jossakin ajassa jossakin paikassa. Kuitenkin ”ruumiillisuus” sanana laajenee kaikkien erityisten ruumiiden yli ja läpi, johonkin ruumiinaolemisen ajat ja paikat ylittävään tai alittavaan tasoon.

Ajatus jaetusta ruumiillisuudesta vaikuttaa väittävän, että ruumiillisuus syntyy juuri jakamisen – tai jakautumisen – kautta. Samalla ruumiillisuus on tuon jakamisen muoto. Ehkä on siis ajateltava, että jakamista ja ruumiillisuutta ei lopulta erota mikään ajallinen viive tai kausaalinen suhde.

Ruumis itsessään on tuo viive jakamisen tapahtuman ja jaettunaolemisen välillä. Jakamista tapahtuu joka hetki.

*

Extinction Rebellionin viesti on planeettapuheeseen nähden ilahduttavan suoraviivainen. Liikkeen symbolina on tiimalasi, joka kuvastaa vähiin käyvää aikaa. Liikkeen vaatimuksista keskeisimmin esiin noussut on ilmastohätätilan julistaminen. Liikkeen voima ja tyyli perustuu juuri tämänhetkisyyden korostamiseen. Kiireellisyyden horisontti sanelee liikkeen vaatimukset, jotka perustellaan yleisesti hyväksyttävinä ja tieteeseen perustuvina.

Yleisen edun puolustaminen ja vetoaminen ihmisten vastuuntuntoon menee niinkin pitkälle, että eräässä Elokapinan puhujan puheenvuorossa viitataan samassa lauseessa sekä ”isänmaahan” että ”Äiti maahan”. Kuka voi tämän jälkeen enää jättäytyä pois yhteisrintamasta?

Liikkeen strategiaksi on muotoutunut julkisuuden kautta välittyvän paineen luominen, jonka kohteena ovat ilmastopäätöksiä tekevät poliitikot. Suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat keinoja tehdä vaatimus näkyväksi. Samalla liikkeen toimintaan tuottuu tietty haje: ensisijaisina toimijoina ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa ovat poliitikot, jotka säätävät lakeja.

Suora toiminta ei kuitenkaan typisty viestiksi. Suoran toiminnan suoruus tarkoittaa, että toimitaan ohi edustuksellisten rakenteiden, myös median viestinnällisen logiikan. Toiminnalla pyritään vaikuttamaan asioihin ruumiiden, objektien ja materiaalien tasolla. Sillä on todellisia seurauksia todellisuudessa, mihin perustuu myös suoran toiminnan ja lakkojen taloudellinen pelotevaikutus.

Liikenteen pysäyttäminen ei ole vain symboli, vaan teko itsessään. Kadun sulkeva mielenosoitus voi olla hidaste tai häiriö logistiikkaketjuille, jotka perustuvat just-in-time-kuljetuksiin ja vaativat materiaalien ja työvoiman mutkatonta siirtymistä paikasta toiseen. Hätäjarrutus-mielenosoituksen kohdalla tällaista ääneen sanoitettua tavoitetta ei ymmärtääkseni ollut. Protesti ei pyrkinyt sulkemaan tietä johonkin tiettyyn hiilivoimalaan tai pysäyttämään esimerkiksi sataman rahtiliikennettä. Sen sijaan liikenteen katkaiseminen keskustan kaduilla pyrki maksimaaliseen huomioon median ja keskustassa liikkuvien ihmisten silmissä: logiikka, joka omalla tavallaan jättää konkreettisen fyysisen tilan ja kontekstin sivurooliin, tekee siitä vaihdettavan muuttujan.

Tämä avaa mahdollisuuden protestin tulkitsemiseen tavoilla, jotka asettuvat mielenosoittajien ajamaa symbolifunktiota vastaan. Niinpä Kaisaniemenkatu ei ole vain katu muiden joukossa, vaan protestia aletaan tulkita sen kautta vaikkapa yksityisautoilun vastustamisena tai sitten se koetaan kaikkien keskustassa ehkä syystäkin tai työn puolesta autoilevien ihmisten häiritsemisenä. Toisenlaisessa tilallisessa sommitelmassa jakolinjat olisivat piirtyneet näkyviin erilaisina, ehkä spesifimmin fossiilipääoman ja ilmastoliikkeen välisinä, mikä ei aseta mielenosoittajia samalla tavalla vastakkain ohikulkijoiden kanssa. Voi myös olla, että koko protesti olisi jäänyt ilman huomiota: loppujen lopuksi kysymys on aina kokeiluista, ennakoimattomiin virtauksiin asettumisesta.

Suoralla toiminnalla on myös muita ulottuvuuksia, jotka eivät näy mediassa ja jotka eivät ainakaan itsestäänselvästi palvele mitään agendaa.

Ruumiillisena kokemuksena suora toiminta on katkos normaaliin, jossa ruumiiden keskinäisiä suhteita säädellään yksilöllisyyttä tuottavien käytäntöjen kautta. Mielenosoituksessa ihmiset, jotka normaalisti saattaisivat ohittaa toisensa kadulla ja huolellisesti pyyhkiä toisensa pois omasta hahmotuskentästään, huomaavatkin muodostavansa yhdessä toimivan ja neuvottelevan elimen. Joukossa päätökset syntyvät hetkittäin jonkun yksittäisen ihmisen aloitteesta, ja hetkittäin kuin yhtenä ryöpsähdyksenä, jossa on vaikea erottaa joukon eri toimijuuksia, sillä ne muodostuvat yhdeksi tai useammaksi pyörteeksi.

Jaettua ruumiillisuutta on mielekkäintä lukea parven, ei yksilön kautta. Yhdessä ruumiina toiminen pitää nähdä juuri jonkinlaisen moniraajaisen, rivosti kappaleistuvan hirviön syntynä, jossa porvarillinen yksilö disintegroituu lihallis-affektiivisten virtojen kulkuun. Mielenosoituksessa on siis aina läsnä jokin itsensä kadottamisen ja hurmoksen juonne.

Tämä ei tarkoita, että suora toiminta olisi pelkästään spontaania. Tilanteen keskeltä käsin koettunakin väkijoukon yhteinen tila on aina erilainen, eri tavoin jäsentynyt, eri tavoin toimiva. Sen vapaus on juuri niin vapaata kuin tilannetta valmistelevat valinnat ja todellisuuden muuttujien kenttä sallivat. Spontaanin ja ”suunnitelmallisen” vastakkainasettelu on lopultakin harhaanjohtava. Suoran toiminnan luova potentiaali tulee näkyviin juuri tilanteissa, joissa sitä on valmisteltu ja erilaisiin skenaarioihin (poliisin kielellä ’tilannekuviin’) on varauduttu: on tuotettu tila, jossa osa muuttujista ja parametreistä on vakiinnutettu, jotta jollakin akselilla voidaan liikkua ja kiihdyttää.

Tämä tekee suorasta toiminnasta omalla erityisellä tavallaan dramaturgista toimintaa. Oma tärkeä elementtinsä on myös kieli ja miten kielen avulla määritellään ruumiillisuuden muotoutumista: ajattele hetkiä, jolloin mielenosoitusten huudot lakkaavat olemasta sanoja joilla on jokin todellisuuteen suunnattu viesti ja jolloin niistä tulee pikemminkin tilan ottamista haltuun toistuvina äänteinä ja noista äänteistä muodostuvana äänenä. Tällöin tulee näkyviin kielen merkitys ruumiillisena vaikutuksena, valtana.

Laajennettuun ruumiillisuuteen kuuluukin olennaisesti tajunnallisten tai kielellisten, ruumiin tilaa ja ulottuvuutta lisäävien ”raajojen” kasvaminen osaksi jaettua ruumista.

Yhdessämuotoutuminen ei ole siis mitään kielentakaiseen luonnontilaan heittäytymistä, jossa kanavoidaan jotakin perimmäiseksi oletettuja ”spontaanin tahdonilmauksen” viettivirtoja jotka aktivoituvat tilaisuuden tullen. Tällaisen olettaminen muistuttaa lähinnä fasistisen ruumiin politiikkaa, jossa luvataan palauttaa yhteys autenttiseen kokemukseen ja autenttisuuden varmistamiseksi lavastetaan se spektaakkelina, jossa ei ole sijaa kielen epäilyille ja huojuvuudelle. Sen sijaan ei-fasistinen ruumiiden yhteismuotoutuminen on nähtävä ruumiillisena tietoisuutena, jossa tietoisuuden ja ruumiin välille ei tuoteta kategorista eroa: ruumiista kumpuava ja siihen sitoutunut ajattelu tuottaa parhaimmillaan toimijuutta, jossa ruumiiden tunne omasta kyvystään voimistuu, kuten lihasta harjoitettaessa, jolloin harjoitetaan myös lihasmuistia, otteiden ja tuntujen ei-tieteellistä tietoa. Tällainen tieto ja ajattelu on lopulta jotakin, minkä näen elintärkeänä antikapitalistiselle järjestäytymiselle, jonka onnettomuuksiin kuuluu tällaisen tiedon ja ruumiillisuuden sivuuttaminen ja tiedon ja toimijuuden kategorioiden omaksuminen suoraan pääomalta.

Kuten Silvia Federici tai esimerkiksi Walter Benjamin joissain kirjoituksissaan kuvaavat, kapitalismi on historiallisesti rakentunut ruumiisiin kohdistuvan vihan, tuhoamisen ja ruumiillisen tiedon hävittämisen varaan. Se on ollut keskeistä modernille kapitalistiselle projektille ja on sitä edelleen. Tähän nähden ”kehon” positiivinen juhliminen osana yksilöllistä ja tuotteistettua elämänprojektia on lähinnä ruumiin pyyhkimistä näkyvistä, sen kuolevaisuuden ja sidoksisuuden ulkoistamista ja torjuntaa. Antikapitalistisen ruumiin täytyy sen sijaan muodostaa toisenlainen suhde kuolemaan.

”Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Kuolemassakin.

Sillä lopulta, vaikka kuolema saapuu eri aikaan eri paikkoihin, se on meille kaikille yhteinen, se on osa yhteistä elämää, yhtä elämän kanssa. Kuolema on yksilön, mutta ei elämän loppu. Ehkä tästä syystä ajatus kuolemasta aiheuttaa porvarillisessa yksilössä erityistä ahdistusta, joka liittyy hajoamisen, unohtumisen ja hallinnan katoamisen pelkoon: yksilön kuolemassa kaikki kasautunut kokemus ja huolella haalitut saavutukset mitätöidään kertaheitolla samaan tapaan kuin antroposeenin arvaamattomuus ennen pitkää hävittää merenrantalukaaleihin, öljynporaustorneihin, teihin ja verkkokaapeleihin kerääntyneen pääoman. Kysymys vain on, ehtiikö kapitalistinen kasautuminen sitä ennen köyhdyttää hengiltä ei-yksilöllisen ruumiillisen elämän.

*

Hierarkioihin perustuva ja voimankäyttöön harjoitettu poliisiruumiillisuus rakentuu horisontaalisen sosiaalisen kudoksen läpäisevänä nuolena. Poliisikatseen tarkoitus on erottaa yksilöitymättömästä massasta ’ongelmatapaukset’, ’johtajat’, ylipäätään jotkut jotka voidaan nimetä ja vastuuttaa joukon toiminnasta.

Poliisi suhtautuu tehtävänantonsa mukaisesti mielenosoitukseen konfliktina, jossa voittajalla on paras tekninen kalusto ja komentorakenne. Poliisin tehtävä on de-eskaloida tilanne poistamalla tilanteesta eskalaatiota ajavat voimat, eli käytännössä hajottamalla ja hävittämällä väkijoukon läpitunkematon, hallitsematon moneus. Tämä tehtävä yhdistyy siihen demokraattiseen rajoitteeseen, että voimankäyttö tulee muotoilla niin, että se asettuu neutraaliin järjestyksenvalvonnan, hygienian ja sosiaalisen sanitaation muotoon, jolloin kyse ei ole poliittisesta toiminnasta tai vaikutuksesta vaan ainoastaan reilun ja puolueettoman pelikentän puhtaanapidosta.

Poliisisubjektiivisuus siis vetäytyy oman subjektinsa tyhjyyteen. Vastuu tapahtuneesta vetäytyy aina komentorakenteessa ylemmäs, kunnes katoaa näkyvistä neutraaleina esiintyvien valtatekniikoiden toimisto-oviin ja -käytäviin.

*

”Poliisikansanedustajat puolustavat poliisin kaasusumutteen käyttöä.” Hienoa, mutta mikä on tuo poliisikansa, jota he edustavat?

Hätäjarrutus-mielenosoituksen liikenteelle aiheuttama haitta ei ollut raivoreaktiossa kuitenkaan sattumanvarainen elementti. Auto jos mikä on atomisoituneen yksilön henkilökohtaista omaisuutta, ellei sitten henkilökohtainen ominaisuus. Siinä yksilöllisen vapauden aura ja statuksen tavoittelu yhdistyy massatuotantoon ja intensiiviseen energiakulutukseen. Auto eliminoi hitauden ja turhat kontaktit, ainakin väitetysti. Tuloksena on fossiilienergialla omaa yksityistä todellisuuttaan mustasukkaisina varjelevia autoilijoita, jotka ajavat peräkkäisissä jonoissa etsien parkkiruutua.

Kadun katkaiseminen sai liikenneraivon yhdistymään poliittisesti motivoituneeseen ihmisvihaan. Kuorensa sisään panssaroitunut autoilija samastuu tietä tukkivan teini-ikäisen sijaan poliisiin, jonka sumeilematon sumutteenkäyttö edustaa myös autoilevan subjektin kätkettyjä haluja. Kuinka paljon reaktiossa oli mukana koronavuoden tuomaa ahdistusta, patoutunutta raivoa rajoituksista normaaliin elämään? Tielle asettunut mielenosoittaja on ikään kuin konkreettinen ruumiillistuma tälle vapauksien viemiselle, joka on yhtä lailla todellista kuin luuloteltua, yksilöllisen selviytymisen horisontin tuottamaa epävarmuutta tulevaisuudesta. Hauras ruumis on sovelias purkautumistie vihalle ja pelolle, sillä se ei pääse purkautumaan polttoaineveroja korottavaan ja tiesulkuja pystyttävään valtioon. Atomisoitunut yksilö on lopultakin katkeruuden ja kaunan läpäisemä, pelokas sielu joka pelkää ja kunnioittaa valtaa ja auktoriteettia, jonka kasvot poliisi on.

Kaikki autolla ajavat eivät ole poliisiautokansaa eivätkä kaikki poliisit ole poliiseja. Mutta samaan aikaan tuntuu että ilmastonmuutokseen liittyvät poliittiset jakolinjat johtavat synkällä viettienergialla varautuneeseen poliisiautopoliittiseen kompleksiin. Siinä yhdistyvät poliisin edustama valvonta, kurissa pitäminen ja ”normaaliuden” ylläpito hinnalla millä hyvänsä ja toisaalta auto vapauden muotona, joka leikkaa yksilön irti ympäristöstä ja ulkoistaa vastuun muille.

*

Väkivalta ei ole yksisuuntaista. Väkivallan käyttäjä myös kovettaa itseään ja sulkee omia empaattisia kanaviaan kyetäkseen tehokkaaseen väkivallantekoon. Poliisi siis edustaa ilmastoliikkeen vastakohtaa jossain paljon laajemmassa mielessä kuin vain yksittäisen mielenosoituksen tapauksessa: sen koko yhteiskunnallinen merkitys liittyy yhteyksien katkaisemiseen, ihmisten erottamiseen ja yhteisen muodostumisen hillitsemiseen.

”Vastarinnan murtaminen” on tämän yksi ulottuvuus. Parasta hallintaa on se, ettei mitään vastarintaa edes pääse syntymään. Tämän mekaniikan eri puolia ovat toisaalta omaan yksilölliseen elämäntarinaansa kiinnittyneet kuluttajasubjektit ja toisaalta syrjäytetyt, joita erottaa toisista heidän sisäistetty häpeänsä.

Väkivallan uhka ja väkivalta tarkoittavat tietynlaista ruumiinkuvan rakentamista kivun varaan. Tämä on usein pois yhteyksien luomiselta, hauraudelta ja avoimuudelta. Elokapinan toiminta pyrkii luomaan tunteellisen yhteyden ilmastoon: liikettä ajaa ilmastotuhon ja tulevaisuudettomuuden artikuloiminen kokemuksena, ja tuon kokemuksen käyttäminen sisäisenä totuutena josta käsin vieraantua nykyisen yhteiskunnan arvoista.

Tämä yhteydenpito on myös järjestäytymisen muoto. Voisi ajatella, että jokaista poliittista vaatimusta tai ohjelmaa edeltää ja kehystää ruumiillinen organisoituminen, kokemuksellis-ruumiillinen subjektiivisuus, joka ajaa noita vaatimuksia, muovaa niitä omalla olemassaolollaan, pakottaa kielen taipumaan oman pyörteensä ympärillä. Vaikka on tärkeää puolustaa mielenosoittamisoikeutta ja ajaa läpi poliisin voimankäyttöä porrastavia säädöksiä, tämän keskustelun ei pidä peittää näkyvistä sitä, mikä on välittömintä: jaettu ruumiillinen olemassaolo, johon poliisiväkivalta kohdistuu ja jota vasten se saa poliittisen merkityksensä.

Ilmastoliikettä ja poliisia erottaa ruumiillisuuden ohella tietoisuus. Poliisia määrittelee poliisina se, että se on omalla tavallaan tyhmä. Poliisin operatiivinen kyky taata turvallisuus perustuu siihen, ettei se ajattele asioita pidemmälle. Se toimii taktisesti, ei strategisesti. Ilmastoliikkeen on kyettävä toimimaan strategian tasolla voidakseen puuttua tehokkaasti katastrofin syihin.

Mitä voisi olla sellainen jaettu ruumiillisuus, jonka voimalla tämä olisi ei vain mahdollista vaan myös haluttavaa? Miten ylittää monien yksilöiden epätoivo ja muovata siitä yhteinen ruumiillinen tietoisuus, jolla olisi paitsi halu muutokseen myös aikaa sen toteuttamiseen?

Kiireellisyyden horisontti toimii lopultakin niin kauan, kuin se avaa ovia kuvittelulle: se mikä ei ole normaalisti mahdollista, on nyt välttämätöntä. On tilanteita, joissa kiire päinvastoin estää kuvittelemasta tai edes ajattelemasta selkeästi. Silloin on elintärkeää säilyttää kosketus johonkin toiseen aikaan, ajallisuuteen joka ei ole jossain tuolla vaan tässä, mutta välittömän hyödyntämisen ja havaitsemisen ulottumattomissa.

Uskon että ruumiillisuus on pohjimmiltaan tätä: toista aikaa, jota elämme, mutta jota emme sellaisenaan koskaan koe. Jaetut hetket tai hetket jaettuna ovat niitä kohtia, joissa tämä aika tulee meille käsitettäväksi, ja silloinkin vain toisten kautta.

Jakautuminen tarkoittaa moneksi tulemista. Tämä on yksilöllistymistä, joka ei aseta vastakkain ainutkertaista yksilöä ja joukkoa, joka uhkaisi jatkuvasti nielaista sen. Pikemminkin kysymys on moneuden yksilöllistymisestä, siitä että moneus tulee yksilöiksi. Ne ovat osoitus moneuden voimasta kehittyä, löytää uusia muotoja. Siinä mielessä yksilöiden liittyminen yhteen mielenosoituksessa on tämän voiman takaisinkytkemistä omaan itseensä, jonkinlaista muistamista, siis.

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ja dramaturgin rooli esityksissä

’Teatteri’ on sana jota käytetään välillä ilmauksena jollekin epäaidolle ja teeskennellylle niin kuin silloin kun puhutaan ’poliittisesta teatterista’ tai kun jokin asia on ’pelkkää teatteria’, bluffi, temppu. Teatteri on ikään kuin vain leikkiä vaikutelmilla, jotain mikä heijastelee todellisuutta juuri siksi, ettei se ole todellista.

Tämä arkikieleen kirjautunut ajatus on vain yksi vaikeuksista joita kohtaamme, kun yritämme hahmottaa näyttämöllä tehtävien valintojen vaikutusta todellisten ihmisten elämään. Todellisuus ei ole kaikille samanlainen, eikä esittämisen ja todellisuuden suhde näyttäydy kaikille samalla tavalla, vaan vaihtelee ja elää ajassa.

Esityksen suhde todellisuuteen ja kielen perustavanlaatuinen poliittisuus olivat avainasemassa myös Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksestä käydyssä keskustelussa, joka hallitsi hetken syötteitä ja otsikoita. Tätä kirjoittaessani (21.9.2020) mediahuomio on jo siirtynyt pois etsimään uusia kohteita. Se ehkä avaa tilaa tapahtumien tarkasteluun astetta kiireettömämmin. Itseäni tapaus kiinnostaa nimenomaan dramaturgisesta näkökulmasta, tuoreena leikkausjälkenä josta avautuu näkymä teatterin tekemisen käytäntöön ja instituutioiden tapaan toimia.

Muutama sana itse esityksestä on paikallaan. Anne Rautiaisen ohjaama Kaikki äidistäni joka sai ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 16.9. Esitys perustuu Samuel Adamsonin näytelmäkäsikirjoitukseen All about my mother (2007) joka on adaptaatio Pedro Almodóvarin elokuvasta Todo sobre mi madre vuodelta 1999. Elokuvassa yksi henkilöhahmoista on transsukupuolinen seksityöläinen Agrado. Imagen ennakkohaastattelussa ohjaaja Anne Rautiainen kertoi etsineensä rooliin transtaustaista näyttelijää. Kun tätä ei löytynyt, Agradoa valittiin esittämään näyttelijä Janne Reinikainen.

Tulin yhdessä teatterinjohtajan kanssa tulokseen, että jos ei voida saada tällaista henkilöä, on saatava mahdollisimman hyvä näyttelijä, joka täyttää minun roolille asettamani vaateet: herkkyyttä, älyä ja kiinnostusta.

Tähän johtopäätökseen eli transnaisen roolittamiseen ei-transhenkilöllä kritiikki siis voimakkaimmin kohdistui. Camille Auerin, Mira Eskelisen ja muiden transtaustaisten taiteen ammattilaisten Facebookissa jaettu kirjoitus (katkelmia siitä esim. tässä Ylen jutussa) toi esiin, miten vahingollista on roolittaa mies transnaisen rooliin:

On uskomatonta, että teatterialan ammattilaisille ei vuonna 2020 ole itsestäänselvää, että mies transnaisen roolissa on vahingollista. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten loukkaantumisesta, vaan yhteiskunnan rakenteellisesta transihmisiin kohdistuvasta väkivallasta, negatiivisesta representaatiosta, stereotypioiden vahvistamisesta ja siitä, ketkä nähdään potentiaalisina esiintyjinä.

Transnaiseuden liittäminen miehuuteen miesnäyttelijän kehon kautta mitätöi transnaisten sukupuolen, identiteetin ja viime kädessä ihmisyyden. Transnaiset ovat yhteiskunnassa erittäin haavoittuvassa asemassa, mikä johtuu pitkälti siitä, että meidät nähdään “miehinä mekoissa”. Miehen esittämä transnaisrooli vahvistaa tätä ajatusta.

Kritiikki sai Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyahon toisiin ajatuksiin. Teatteri tiedotti päätöksestä lykätä teoksen ensi-iltaa, kunnes rooliin on löydetty transtaustainen tekijä.

Kaksi vuorokautta myöhemmin päätös kuitenkin peruttiin. Teatterin tiistaina 14.9. julkaistussa tiedotteessa kerrottiin, että esityksen ensi-ilta järjestetään sittenkin alkuperäisessä aikataulussa. Aiempi päätös lykätä ensi-iltaa perustui tiedotteen mukaan sekaannukseen Agradon hahmon sukupuolesta, sillä toisin kuin Almodóvarin elokuvassa, Adamsonin näytelmässä hahmo ei ole transsukupuolinen, vaan transvestiitti. Sekaannukseen olivat johtaneet paitsi Rautiaisen kommentit mediassa, myös ohjaajan ja näyttelijän erilainen käsitys siitä mitä hahmo edustaa.

Janne Reinikainen on rakentanut rooliaan alusta lähtien transvestiitiksi. Elokuvan transnaisen ja näytelmäkäsikirjoituksen transvestiitin tulkintalinjoista on ollut eriäviä näkemyksiä Rautiaisen ja Reinikaisen välillä.

Koska dramatisoinnin repliikkitasolla roolihahmon transvestisuus ei ole aukotonta, ajatus transnaiseudesta jäi kummittelemaan koko prosessin ajaksi. Näyttelijä Janne Reinikainen lähti puolestaan tekemään rooliluettelon mukaisesti transvestiittiroolia. Tästä sekaannuksesta johtuen tilanne on ollut epäselvä ja ristiriitainen.

Epäselvyydessä ja ristiriidoissa ei ole sinänsä mitään teatterille vierasta. Näyttämön tasolla kuvia, väitteitä ja asetelmia lähdetään usein tuottamaan intuitiivisista lähtökohdista käsin ja näyttämö rakentuu hapuilun ja kokeilujen kautta, osana prosessia. Teatterin tekeminen perustuu yhteistyöhön, minkä takia se on pitkälti juuri erimielisyyden kanavoimista ja intressien yhteensovittamista. Ristiriita voi olla tuottava ja dynaaminen osa tällaista prosessia.

Tässä tapauksessa epäselvyys ei kuitenkaan ole ollut osa tietoisesti tuotettua ei-tietämisen tilaa, vaan onnettomuus. Kommunikaatiokatkoksena tai työtapaturmana se ainakin näyttäytyy tiedotteessa, vaikka Virilion tunnettua ajatusta mukaillen voisi ajatella, että jokainen työtapa tuottaa omat onnettomuutensa.

Ristiriita on jokatapauksessa osa teatteria. Ristiinpuhumisella, taktisellakin, on teatterihistorialliset viitepisteensä Tšehovin etuoikeutettua yläluokkaa kuvaavissa draamoissa. Mikrotasolla tapahtuva retorinen ja sanaton kamppailu on välttämätön osa esityksen tekemistä, jossa ollaan tekemisissä elävien ihmisten kanssa, joilla on omat tahtonsa ja halunsa. Valtasuhde ei ole koskaan yksisuuntainen, vaan kyse on aina myös moninkeskisestä neuvottelusta, eikä tämä neuvottelu rajaudu vain ihmisiin vaan myös muihin näyttämöllä vaikuttaviin voimiin. Näyttämön politiikka on myös tilojen, rakenteiden ja valaisinten kuumentaman pölyn politiikkaa.

Tämä tekee esitysten tekemistä syvätasolla poliittista. Yhteisen tilan määritteleminen edeltää kaikkia totuttuja käsityksiä siitä mikä on poliittista, juuri määrittelemällä mikä voidaan kokea sellaisena.

Kansallisteatterin tapa reagoida transtaiteilijoiden kritiikkiin kertoo siitä, että transnaisen esittäminen tunnistetaan teatterissa poliittiseksi. Kritiikin sivuuttaminen olisi edistyksellisiä arvoja liputtavalle teatterille jonkinasteinen itsemurha. Tämä kertoo kulttuurin muutoksesta, joka on suoraa seurausta sukupuolivähemmistöjen omista kamppailuista. Kriisin esiintuleminen juuri teatterin kontekstissa kertoo ehkä ennen kaikkea siitä, miten esittävän taiteen ja erityisesti esitystaiteen piirissä on tehty pioneerityötä representaatioiden muuttamiseksi ja konfliktin tuomiseksi näkyviin.

Samaan aikaan poliittisuus nähdään yhä teatterin tekemiselle ulkoiseksi. Ikään kuin kysymys olisi vain epäonnistuneesta viestinnästä, etikettivirheestä suhteessa julkisuuden edellyttämään liturgiaan, eikä joksikin mitä joka tapauksessa vahvistetaan tai haastetaan jokapäiväisessä elämässä. Tämän takia kysymys representaatioiden poliittisesta merkityksestä saatetaan kokea teatterissa uhkana, ikään kuin ulkopuolisena puuttumisena taiteen vapaaseen käytäntöön.

Kuitenkin juuri tuo käytäntö tulisi asettaa tarkastelun kohteeksi. Tähän teatterin tiedotekin omalla tavallaan viitoittaa: kysymään miten työryhmissä työskennellään ja millaista kommunikaatiota harjoitetaan paitsi ulospäin, myös työryhmän sisällä.

Laitosteatterissa työ tapahtuu usein tiettyihin vakiintuneisiin ammattikuviin perustuvan operatiivisen hierarkian mukaisesti. Tämä tuottaa parhaimmillaan selkeyttä ja vastuuta, ja ylipäätään tekee mahdolliseksi tehdä esityksiä kymmenpäisen työryhmän kanssa aikataulupaineiden keskellä.

Samalla työtapa tuottaa tiedotteessa kuvatun kaltaisiin sekaannuksiin, jos rakenteessa ei ole riittävästi tilaa sisällölliseen keskusteluun. Vaikka koneisto olisi rasvattu kuinka tehokkaaksi ja ladattu ammattitaidolla ja osaamisella, tämä ei pääse kunnolla näkyviin jos teoksen temaattinen ydin, sen olemassaolon tarkoitus jää ilmaan leijumaan. Tosin monissa tapauksissa tällä ei oikeastaan tunnu olevan väliä; teatteriteoksen ytimenä nähdään yleismaailmallinen viihtymisen kokemus, jossa kaikki liian hankala ja monitulkintainen vain haittaa nähdyn sulattamista ja unohtamista.

Kaikki äidistäni -esityksen tapauksessa osansa on myös olosuhteilla. Suuren näyttämön esitystä on harjoiteltu ainakin osaksi etänä. Virilio, jonka kirjoitukset tarjoavat loputonta nautintoa jonkinlaisena Zoom-aikakauden genealogisena historiankirjoituksena, puhui etäläsnäolosta jo 1990-luvulla. Hänen ajatuksensa voisikin siis palauttaa alkuperäiseen muotoonsa, siihen miten jokainen uusi teknologia synnyttää uudenlaisen onnettomuuden, myös teatterissa. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko suurten näyttämöjen teatteria ylipäätään mielekästä tehdä pandemian oloissa. Vähintäänkin se herättää kysymyksen, millä tavalla työtavat voivat mukautua poikkeusoloihin; ja millä tavalla teosten muodon ja sisällön täytyy se tehdä?

*

Kaikki äidistäni -esityksen ympärillä ennakkoon käyty keskustelu osoittaa, miten teatterin yleisösuhde on muuttunut. Teokset tapahtuvat teatterinkin tapauksessa eivät vain näyttämöllä, vaan medioituneilla alustoilla, joissa kulttuurisia merkityksiä luodaan ilman yhtä määrittävää semioottista koodistoa.

Teoksella on monta yleisöä ja lukutapa teokseen määräytyy eri tavoin riippuen siitä miten tuo yleisö tulee kohdatuksi. Tuntuu, että tätä ei ole teattereissa välttämättä täysin ymmärretty. Joissain nyt esiin tulleissa reaktioissa näkyy mielestäni paradoksaalinen toive, ettei teoksella olisi sen laajempaa, teatterin ulkopuolelle ulottuvaa merkitystä. Ikään kuin taide voisi olla vain oma saarekkeensa, jossa todellisuutta voi kaiutella korkeintaan viittauksina vanhoihin elokuviin ja niiden symbolisoimaan vapauden (nuoruuden) aikaan.

Tämä on legitiimi lähestystapa jossain abstraktissa, yksilön esteettisiin mieltymyksiin palautuvassa mielessä, mutta samalla oudon halvaannuttava, jos ajattelee merkitystä, joka teatterilla on ja voisi olla paikkana jossa yhteistä tilaa luodaan.

Todellisuus teatterin ympärillä on muuttunut. Teatterin pitäisi voida toimia muutenkin kuin reagoimalla kriiseihin kriisiviestinnällä ja päinvastoin uudistaa omia työskentelytapojaan.

Millaisia työtapoja tähän tarvittaisiin? Millaisia tehtävänjakoja ja kommunikaatiota vaaditaan, ettei nyt koetun kaltaista väärinkäsitysten, ristiinpuhumisen ja transfobian vahvistamisen onnettomuutta tapahtuisi?

Yksi mahdollinen tekijä tässä voisi olla dramaturgi. Dramaturgilla on usein suhteessa teokseen eräänlainen kaksoisrooli: hän saattaa osallistua teoksen suunnitteluun ja työstämiseen ja ottaa osaa työryhmän keskusteluihin, ja samalla toimia teoksen ’ensimmäisenä katsojana’ ja omaksua strategisen ulkopuolisen katseen tekeillä olevaan teokseen. Sen takia tästä positiosta on mahdollista kontekstualisoida näyttämöllä tapahtuvia asioita ja sitä miten ne pujottautuvat osaksi laajempaa keskustelua. Tällöin on mahdollista reagoida, jos työryhmän jäsenet vievät tulkintaa vastakkaisiin ja potentiaalisesti vahingollisella tavalla ristiriitaisiin suuntiin.

En löytänyt Kansallisteatterin sivuilta mainintaa, että Kaikki äidistäni -produktiossa olisi ollut dramaturgi osana työryhmää. Teatterissa työskentelee kyllä dramaturgin nimikkeellä toimivia ihmisiä, mutta näiden osuudesta teokseen minulla ei ole tietoa. Vaikuttaa siltä, että esitys- tai produktiodramaturgi ei ole tässäkään tapauksessa lähtökohtainen osa esitysprosessia – vaikka ehkä pitäisi.

Ainakaan teokset eivät voi kärsiä siitä, että niitä olisi tekemässä myös joku, jonka erityinen tehtävä on kysyä, miksi tätä tehdään. Maailmassa, jossa asioita tuotetaan muutenkin liikaa, jonkinlaisen sumuisen automaation (tai kauhunsekaisen kuristuksen) vallassa, miksi-kysymyksen esittäminen on ehkä tärkein poliittinen ja myös taiteellinen ele minkä voi tehdä. Tietyssä mielessä tämä kysyminen on koko työryhmän asia, mutta ei voi olettaa, että kaikissa rakenteissa tämä yhdessä kysyminen pääsisi toteutumaan. Siksi tarvitaan erityisiä ihmisiä jotka fasilitoivat tätä prosessia ja auttavat kysymyksiä tulemaan esitetyiksi.

Ohjaajalla on produktioissa työtä koordinoiva ja päätöksiä toimeenpaneva rooli. Tästä johtuen ohjaaja ei välttämättä pysty reagoimaan kaikkeen siihen mitä harjoituksissa tapahtuu. Dramaturgi voi tukea ohjaajantyötä kartoittamalla niitä signaaleja, jotka eivät tule huomatuiksi. Tämä on mahdollista juuri siksi, että dramaturgi ei ole ensisijaisesti toimeenpaneva, vaan tarkkaileva, kommentoiva ja kokonaisuuden rakentumista suuntaava hahmo.

Tämä korostuu paitsi suhteessa ohjaajaan, myös näyttelijään. Näyttelijä ei voi heittäytyä täysipainoisesti rooliin ja arvioida suoritustaan samaan aikaan ulkopuolelta. Näyttelijä on siis paljon sen varassa, mitä muut hänessä näkevät. Tähän asemaan vaikuttaa sekin, että teatterin perinteisessä hierarkiassa näytelmän ja esityksen maailmasuhteen muodostaminen on nähty ohjaajan ja näytelmäkirjailijan vastuuna. Tämä infantilisoiva ajatustapa on kuitenkin murtumassa. Se avaa uutta tilaa esiintyjändramaturgiselle dialogille, joka tukee näyttelijän olemista näyttämöllä.

On teoksen edun mukaista, että keskustelua sisällöistä käydään mahdollisimman laajasti työryhmän sisällä. Dramaturgilla on tilaisuus toimia diplomaattisena, eri näkökulmia välittävänä tahona, joka omalla toiminnallaan palvelee sitä että työskentelyprosessissa ei hukata olennaista, vaan teoksen keskeisistä aineksista syntyy mahdollisimman laaja yhteisymmärrys työryhmän sisällä – tai miksei selkeästi artikuloitu ja siten näkyväksi tehty erimielisyys, mikä voisi olla kiinnostava esityksen tekemisen lähtökohta sekin.

Tällä hetkellä esitysdramaturgi osana työryhmää on yleisempi näky vapaan kentän tanssiteoksissa kuin teatteri-instituutioissa. Dramaturgin toimenkuvalla on Suomessa verrattain lyhyt historia ja teatteritaloihin kiinnitettyjen dramaturgien määrä on laskettavissa kahden käden sormilla. Yksi suomenkielisen teatterin erityispiirre on myös tapa, jolla näytelmäkirjailijan ja dramaturgin roolit risteävät. Tämän seurauksena ’dramaturgi’ on usein kirjoittava ihminen, joka saattaa vieläpä ohjata omia tekstejään. Tämä on omiaan hämärtämään sitä, mikä rooli nimenomaan dramaturgilla – dramaturgina – on tai voisi olla teatterissa.

*

Kohu Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen ympärillä alkoi laantua, kun esitys sai ensi-iltansa viime keskiviikkona. Edeltävien päivien jälkeen ensi-ilta oli lopulta jonkinlainen antikliimaksi: näin voi ainakin lukea Laura Kytölän Helsingin Sanomiin kirjoittamasta arviosta, jonka mukaan teos olisi kaivannut voimakkaampaa sisällöllistä sanomaa.

En ole nähnyt valmista esitystä, enkä tiedä esityksen teon prosessista enempää kuin mitä julkisesti saatavilla olevista lähteistä on voinut lukea. Varsinainen kiinnostuksenkohteeni on, mitä esityksen herättämä polemiikki ja transyhteisön kritiikistä seurannut ketjureaktio kertoo teatterin tekemisen todellisuudesta tällä hetkellä. Sillä jokin tuntuu muuttuneen: asteittainen, tähän asti enemmän tai vähemmän eristyneissä keskusteluissa muotonsa saanut ajattelun murros on murtautunut julkisessa tilassa käytävään keskusteluun aiempaa suuremmalla voimalla. Draaman termein ilmaistuna käänne on tapahtunut.

Käänne on usein ratkaisun hetki. Se on kohta, jossa päähenkilö tulee paljastaneeksi jotain keskeistä itsestään ja siitä millainen hän todella on. Samalla hän tulee tekemillään valinnoilla määrittäneeksi miten juoni päättyy.

Tähän astisen valossa Kansallisteatterin toiminta näyttää samanlaiselta kuin tragedian sankarilla, joka etsii hanakasti syitä valtakuntaa koskettavaan onnettomuuteen mutta on silti oudon kyvytön kohtaamaan omaa osallisuuttaan tapahtuneeseen. Koko modernin historiansa ajan teatteri-instituutio on ollut sokea sukupuolivähemmistöjen olemassaololle, vaikka tilanne onkin hitaasti muuttumassa.

Sofokleen tragediassa Oidipus kieltäytyy näkemästä ilmeistä ja tulee näin toteuttaneeksi kohtalon jota yrittää paeta. Samassa hengessä hyvää tarkoittavat cis-taiteilijat kaivavat entisestään maata transihmisten ihmisoikeuksien alta vetoamalla transmisogyynisiin argumentteihin yrittäessään pelastaa nahkansa. Pelkkä viittaus, vaikka sitten väärinkäsitykseen perustuva, että transtaustaisten vähäinen edustus näyttelijöiden keskuudessa voisi jollain tapaa toimia perusteena sivuuttaa vähemmistön asiantuntijuus heitä koskevassa asiassa, on väkivaltaa ainakin diskursiivisessa, joskin toisille hyvin todellisessa mielessä.

Tämä ei tarkoita, että teatterin olisi välttämättä ’puhkaistava silmänsä’ ympäröivältä todellisuudelta ja vetäydyttävä maanpakoon kuten Oidipus totuuden viimein paljastuttua. Päinvastainenkin suunta on mahdollinen: konfliktin ja keskustelun vieminen representaatioiden ilmitasolta syvemmälle teatterin tekemisen konventioihin. Tämä tarkoittaa instituutioiden toiminnan kriittistä tarkastelua silloinkin, kun päällä ei ole mieliä kiihdyttävää huomioilmastoa.

Yksi näkökulmista, eri tilojen ja resurssien saavutettavuuden kysymysten ohella, on pohtia esitysten tekemisen hierarkioita ja millaista integroitua onnettomuutta ne tuottavat. Esipoliittisena yhteisen muovautumisen tilana teatteri on paikka, jossa on mahdollista kysyä, millaiset voimasuhteet ohjaavat yhdessäoloamme – ja miten voisimme vanhojen virheiden toistamisen sijaan luoda edellytyksiä toisenlaiselle, vielä hahmottumattomalle elämälle, hapuiluille ja kokeiluille.

*

Kirjoituksia kielestä, dramaturgiasta ja dramaturgin työstä:

Näytelmäkirjailija & dramaturgi ja näytelmäkirjailija & dramaturgi keskustelevat; Nuoressa Voimassa julkaistu, Sofia Blanco Sequeirosin tekemä haastattelu Kaanonin, kielen ja kuolevaisuuden neuvotteluja: haastattelussa E.L. Karhu ja Pipsa Lonka.

Valikoima dramaturgian opiskelijoiden kirjallisia opinnäytetöitä 2009-2020 Heldassa. Tekstejä löytyy suomeksi ja ruotsiksi. Henkilökohtaista ja teoreettista otetta yhdistävien tekstien aiheet varioivat laajalla kirjolla näytelmien parenteeseista tilaan, solullistumiseen ja ekologian ja dramaturgian suhteeseen.

Dramaturgin roolista teatterin rakenteissa, esim. Uuden näytelmän ohjelma UNO:n Ajatushautomon koonti: Dramaturgin tehtävänkuvia ja työn orientaatioita.

Click to access UNO-Ajatushautomo-2019_DRAMATURGIT_Koonti.pdf