Harvennushakkuut kulttuurielämän ekosysteemeissä: mitä uusi leikkausesitys tarkoittaa ja miksi kulttuurialan tulevaisuuden voi turvata vain sen oma järjestäytyminen?

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti tiistaina 12.10. alustavan esityksen hallituksen kevään kehysriihessä päättämistä kulttuurin, liikunnan, urheilun, nuorisotyön ja tieteen rahoituksen leikkaamisesta. Esitys on menossa hallituksen viiden puolueen pöydälle ja siitä eduskuntaan äänestettäväksi. Alustava esitys ehti kuitenkin jo heti ilmestyessään herättää katastrofin tunnelmia koronarajoitusten, arvaamattomien viranomaispäätösten ja yleisen taloudellisen turvattomuuden koettelemalla kulttuurialalla.

Esityksessä yhteensä 43:n miljoonan säästötavoitteesta 18 miljoonaa on sälytetty kulttuurille. Kulttuurialan sisällä leikkaukset jakautuvat epätasaisesti. Leikkaussahan alle on joutumassa esimerkiksi valtion taideteostoimikunnan rahoitus (-50%) ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja kirjastoille maksettava kulttuurilehtien tilaustuki, jotka on tarkoitus lopettaa kokonaan.

Monin paikoin on herätty vaatimaan leikkausten perumista. Kirjallisuuden ja kulttuurilehtien piirissä tilanteeseen reagoi nopeasti esimerkiksi Nuori Voima -lehti, jossa päätoimittajat Taija Roiha ja Vesa Rantama kiteyttivät tilanteen seuraavasti kirjoituksessaan Miljoonan euron nappikauppa:

Kapitalistisessa yhteiskunnassa raha ei ole ainoastaan vaihdon väline tai taloudellinen resurssi, vaan myös symbolisen arvon merkitsijä. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla ilmenevä halu romuttaa kokonainen pienilevikkiselle kirjallisuudelle ja julkaisutoiminnalle suunnattu tukimuoto kertoo siitä, ettei kirjallisuutta arvosteta eikä sen parissa tehtävää työtä pidetä tärkeänä. 

Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltu esitys osuukin juuri valmiiksi hyvin hauraisiin mutta sitäkin olennaisempiin kulttuurielämän ekosysteemin osiin. Kuten jossakin näkemässäni tekstissä osuvasti ilmaistiin, johtoajatuksena leikkausten kohdentamisessa tuntuu olevan: ”Aluskasvillisuus karsitaan, koska puitahan tässä ollaan tultu katsomaan”.

Esityksen muotoilu onkin monia kulttuurialan toimijoita kohtaan totaalinen mitätöinti ja olemassaoloa koskeva akuutti uhka. Tässä kohtaa leikkauksilla ei tavoitella edes näennäisesti toiminnan tehostamista ja keskittämistä, vaan ”ylimääräisten rönsyjen karsiminen” tarkoittaa kulttuurielämälle olennaisten toimintojen lopettamista. Nihilismistä kertoo se, että leikkausten vaikutuksia ei ole luultavasti edes ajateltu esitystä tehdessä pitkällisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriö toteuttaa hallituksen budjettiraamissa sovittua linjaa. Leikkauslinja on puhtaan teknokraattinen, sillä leikkaustarvetta ei ole perusteltu muulla kuin rahoituksen teknisillä syillä. Kulttuuri- ja liikunta-alaa ja järjestötoimintaa on rahoitettu budjetin ulkopuolisella Veikkaus-tuotoilla. Veikkaus-tuottojen väheneminen on johtanut tilanteeseen, jossa rahoitustilanteen turvaamiseksi kulttuurin rahoitus on siirretty osaksi valtionbudjettia. Puheista huolimatta istuva hallitus ei ole halunnut tai kyennyt takaamaan olemassaolevan rahoitustason säilymistä, vaan rahoitus on leikkautumassa ensivaiheessa 15%:n luokkaa olevalla summalla.

Tekninen selitys ei kuitenkaan peitä sitä, että käsilläoleva katastrofi on poliittisesti tuotettu: aiemman rahoitusmallin kriisi on tiedetty pitkään, eikä asiantuntijoiden suosittelemia ratkaisuja ole laitettu toimeen ennen kuin on liian myöhäistä ja silloinkin vain osittain.

Kuulostaako tutulta?

Edellisen viikon olen käyttänyt muun muassa kadulla istumalla ja kirjoittamalla tekstejä kansalaistottelemattomuudesta. Samaan aikaan kun ilmastoliike on tehnyt ilmastokriisin näkyväksi, oma ammatillinen kenttäni joutuu kohtaamaan toisesta suunnasta sen toimintaedellytyksiä ja jatkuvuutta akuutisti koskevan uhan.

Ilmasto- ja ympäristökriisillä ja kulttuurialan leikkauksilla on muitakin yhtäläisyyksiä kuin poliittiset syyt niiden taustalla. Leikkausten kohdistamisella kulttuuriin on pitkäaikaisia, hitaasti kasautuvia vaikutuksia, jotka eivät välttämättä ilmene alkuun dramaattisina, mutta jotka syventävät käynnissä olevia yhteiskunnallisia rapautumisen prosesseja: lastenkulttuurista, yhdenvertaisuudesta ja alueellisesta saavuttavuudesta karsiminen ovat tästä surullisia esimerkkejä.

*

Kulttuurista leikattu rahasumma on poissa niiden ihmisten ja organisaatioiden tileiltä, jotka tuolla summalla pystyvät pitämään yllä laajaa kokemusten, tiedon ja ajattelun kiertoa. Jos kulttuurin tuet ovat investointia ruumiisiin ja mieliin, on kulttuurista leikkaaminen ikään kuin tähän sosiaaliseen ja mentaaliseen ekosysteemiin kohdistuva harvennushakkuu; hakkuu, joka jättää tyhjäksi kokonaisia laikkuja ennen eloisaa metsänpohjaa ja joka tekee paikoin mahdottomaksi enää elvyttää jälkeenpäin kokonaisten toistensa lomaan kätkeytyvien mikrokulttuurien humusta.

Harvennushakkuu johtaa yhteisen elintilan kaventumiseen ja tekee kulttuurin saarekkeista entistä eristyneempiä ja sen eduista entistä harvempien saavutettavissa olevia. Ilman esimerkiksi hankintatukien välillisesti ylläpitämiä kulttuurilehtiä ja pienkustantamoita Suomessa julkaistava kirjallisuus ja siitä käytävä keskustelu yksipuolistuvat.

Mitä laajempaan kulttuuriseen kehitykseen tulee, uskon että lukemista tukevien hankkeiden, pienjulkaisutoiminnan ja kulttuurilehtien alasajo tulee johtamaan suomen kielen marginalisoitumiseen pitkällä ja keskipitkällä aikavälillä. Kehitys on jo nähtävissä, ja kirjallisuuskentän yllä leijuva rahoituksen uhka on omiaan kiihdyttämään suomen kielen aseman rapistumista elävänä kielenä, joka uusiutuu sillä kirjoittavien kielellisen ajattelun ja diversiteetiltään monimuotoisen ja saavutettavan julkaisutoiminnan kautta.

Esseessään Viimeinen talvi (Poesia 2020) runoilija Raisa Marjamäki on tehnyt eron kielenkäytön ja kielikokemuksen välille: siinä missä edellinen kuvaa kieltä teknisenä instrumenttina, kielikokemus kuvaa sitä, miten kielen merkitys rakentuu suhteessa niihin hahmottomiin tuntemuksiin ja esikäsitteelliseen ymmärrykseen joka sanoihin on tarttunut ja joita ne kantavat. Suomen kieli erityisenä kokemuksen alueena on sidoksissa siihen, että se tulee koetelluksi mahdollisimman monesta näkökulmasta; kulttuurin kieltä elävänä pitävien rakenteiden näivettäminen on omiaan tekemään suomen kielestä pitkällä aikavälillä historiallisen kuriositeetin, joka lakattuaan toimimasta nationalistisen myytin tukijalkana on muuttunut vain hidasteeksi työvoiman liikkuvuudelle ja kansainvälisen kapitalismin kehitykselle. Kuten brittilehti Daily Mail asian esittää: ”Our language is Finnished!”

*

Tässä kohtaa leikkausten kohdentumisesta tuntuu kuitenkin ennenaikaiselta jäädä kiistelemään, sillä leikkaustarpeen perusteissa on itsessäänkin paljon perattavaa.

Säästöjen ilmeisin poliittinen syy on siinä, ettei valtion velanottoa haluta kasvattaa. Erityisesti keskustapuolue on esiintynyt velan vastustajana. Käytännössä kuitenkin keskusta on hyväksynyt budjettiylitykset, ja velkarahaa on ohjattu puolueelle tärkeisiin kohteisiin. Näyttää siltä, että juuri tiukan velkalinjan esittäminen uhkaa koitua kulttuurialan kohtaloksi: opposition kritiikin edessä hallitus on kokenut tarvetta tehdä näytösluontoisia leikkauksia, jotka on nähty helpoimmaksi kohdistaa kulttuurin lisäksi esimerkiksi liikenneministeriön toimialaan. Ilmastokriisin keskellä valtion tuki kuntien pyöräilyinfrastruktuurin rakentamiseen putoaa ensi vuonna 86 prosenttia vaivaiseen neljään miljoonaan.

Nollakorkomaailmassa velan laskennallisen määrän tuijottaminen ilman sen suhteuttamista valtion alijäämään ei ole enää talouspolitiikan kyseenalaistamaton normi. Velkapelko on kuitenkin huolella vuosikymmenten saatossa rakennettu halujen ja kertomusten kompleksi, joka on pitänyt yllä talouskurioikeiston hegemoniaa talousasioiden taitajana. Kansallisen edun nimissä ajettu säästöpolitiikka on kuitenkin paradoksaalisesti tuhoamassa edellytyksiä elävältä kulttuurilta ja kulttuurin alueelliselta saavutettavuudelta, siis hävittämässä sitä koheesiota luovaa sidosta, joka on historiallisesti ollut myös oikeistoa ajaneen kansallisen kulttuurin vision ytimessä.

Onko aika ajanut tämän kulttuurin ja politiikan välisen sidoksen yli? Onko käynyt niin, että kulttuurielämän avautuminen, moninaistuminen ja kulttuuritoimijoiden irtautuminen nationalistisesta viitekehyksestä on samastanut kulttuurin oikeiston silmissä vasemmiston henkimään velalla elämiseen ja kivaan mutta turhaan ylijäämään, niin ettei sen tuottamaa arvoa – myös taloudellista – osata nähdä?

Ja onko kulttuurielämä jäätyään ilman poliittisen keskustaoikeiston tukea päätynyt myös vasemmiston pelikaavioissa lapsipuolen asemaan – ylimääräiseksi ruokittavaksi suuksi, jota hoidetaan sitten kuin omilta lapsilta jää aikaa?

Sanna Marinin keskustavasemmistolaisen hallituksen harjoittama politiikka mielestäni näyttää, ettei kulttuuritoimijoiden etu ole ollut poliittisen päätöksenteon keskiössä. Isoissa väännöissä kulttuuri on pudonnut prioriteettilistalta, eivätkä vihreät ja vasemmisto ole saaneet sitä sinne palautettua.

*

Kulttuurin huojuvalle asemalle on varmasti monia mahdollisia selityksiä. Haluan kuitenkin nostaa esiin sen mikä näyttäytyy minulle keskeisimpänä tähän vaikuttavana tekijänä, joka on noussut esiin myös viimeisen vuoden aikana korona-ajan rajoituksista ja tukipaketeista käydyissä kamppailuissa. Tämä on kulttuurialan järjestäytymättömyys, joka näkyy alan heikkona neuvotteluasemana suhteessa rahakirstun vartijoihin.

Järjestäytymättömyydellä on eri tasoja. Yleisellä tasolla voidaan ajatella sitä, miten kulttuuriala muodosti oman keskusliiton vasta vuonna 2018. Rosa Meriläinen on ansiokkaasti antanut kasvot tälle kulttuurin entistä näkyvämmälle ja yhtenäisemmälle edunvalvonnalle, joka kuitenkin hakee yhä muotoaan. En osaa sanoa onko Kulta ry:n toiminta lähempänä ammattiyhdistyksen vai konsulttifirman toimintaa – ja mitä tämä kertoo nykyajan työelämästä?

Verrattuna moniin perinteisiin ammattiyhdistysliikkeen tahoihin kulttuurialan järjestöillä on käsissään heikommat kortit. Ammattiyhdistysten vaikutusvallan taustalla on pitkä historia, jossa poliittisiin päättäjiin, lainsäädäntöön ja tulopolitiikkaan on vaikutettu niin lakkoilun, puoluepolitiikan ja kolmikannan kautta. Kulttuurialalla on tällä hetkellä keinovalikoimassaan lähinnä mediapreesens ja virtuaalisten kirveiden heiluttelu. Vaikka elämme mediayhteiskunnassa, jossa mielikuvilla on väliä, tämä ei näytä tuottavan tuloksia samassa määrin kuin pitkällinen, kärsivällinen neuvottelu ja poliittisiin prosesseihin osallistuminen: tai pitäisikö sanoa sekaantuminen, sillä työmarkkinaosapuolten valta-asema ei niinkään perustu niiden neutraaliuteen suhteessa parlamentaarisen politiikan sfääriin, vaan kykyyn syöttää aloitteita poliitikkojen asialistalle – siis aktiiviseen ulkoparlamentaariseen vaikuttamiseen. Tässä mielessä myös oikeistolla on oma perinteinen Elokapinansa: EK, Elinkeinoelämän keskusliitto.

Järjestäytyminen ei kuitenkaan palaudu pelkästään kysymykseksi mahdollisimman isosta ja kuuluvasta edustuksesta. Järjestäytyminen on myös käytännön kokemusta kyvystä liittyä yhteen, toimia ja luoda omia tiloja, puheen tapoja ja varmuutta seistä omien arvojensa takana.

Siksi tämänhetkisessä tilanteessa kulttuurikenttää ei auta toivon sijoittaminen järjestöedustukseen. Viimeisen vuoden aikana tehdyt lupaukset kulttuuri- ja tapahtuma-alan työntekijöiden aseman parantamisesta ja niiden pettäminen viimeistään eilisen leikkausesityksen myötä ovat osoittaneet, miten heikkoa kulttuurialan järjestöjen vaikutusvalta on. Järjestöjen voima muodostuu niiden jäsenten ja kulttuurialalla toimivien voimasta. Siksi keskeistä on nyt toimia suoraan, mikä pitkällä aikavälillä johtaa myös alan äänen voimistumiseen kabineteissa.

Tarvitsemme mielenosoituksia. Tarvitsemme kovaa retoriikkaa. Tarvitsemme kirjastokapinan, työnseisauksia kaikkiin valtion ja yksityisten taidelaitoksiin ja solidaarisuus- ja tukilakkoja kaikilla aloilla journalismista koulutukseen, kirjastoalasta tapahtumatuotantoon, julkisesta liikenteestä hoitajiin ja logistiikkaan; potentiaalisesti kulttuurielämän alasajo koskee kaikkia kulttuurin kuluttajia ja tukijoita.

Vaikka hallitus nyt perääntyisikin leikkauksista, on selvää ettei rahoituksen kutistumisen uhka haihdu ennen kuin kulttuurin rahoitus viedään täysimääräisenä valtion budjettiin. Tämä on tarkoitus tehdä vielä tämän hallituskauden aikana, mutta tämänhetkisillä näytöillä en luottaisi hallituspuolueisiin tässä asiassa. Siksi metelin pitäminen juuri nyt on tärkeää: se on signaali ja muistutus myös kaikille seuraaville hallituskokoonpanoille, jotka harkitsevat kulttuurilta leikkaamista.

Jos nyt hallituksessa olevat, kulttuurimyönteisinä profiloituneet puolueet eivät kykene parempaan kuin nyt esitettyihin leikkauksiin, mitä luulette oppositiossa odottavien Riikka Purran ja Petteri Orpon puolueineen saavan tällä saralla aikaiseksi?

Tarvitsemme äänen, jota myös tulevien hallitusten on kuunneltava, halusivat he tai eivät.

*

Erilaisissa teatteri- ja kirjallisuusalan järjestöissä toimivana olen kokenut omakohtaisesti sen, miten vaikeaa taidealalla välillä on järjestäytyä toimimaan poliittisesti.

Kun liikevaihtoaan monilla mittareilla paljon laajempaa toimintaa pyöritetään vuodesta toiseen pienillä, epävarmoilla budjeteilla, suurin osa toimijoiden ajasta ja isolta osin korvauksettomasta tai nimellisesti korvatusta työstä menee toiminnan ylläpitämiseen.

Jo nyt toimeenpannut rahoitustason leikkaukset ovat heikentäneet tilannetta, eikä hanke- ja koronatuet pelasta tilannetta kuin joksikin aikaa kerrallaan. Mikä on prekaaria yksilölle, on sitä myös järjestöille; mitä lähemmältä olen päässyt todistamaan kulttuurialan toimijoiden toimintaa, olen nähnyt miten aiemmin vakaina pitämiäni toimijoita – aina yliopistoja myöten – ehdollistavat samat epävarmuuden, kilpailun ja epäjatkuvuuden logiikat.

Uusimmat leikkaukset eivät siis ensisijaisesti loukkaa ja haavoita siksi, että ne olisivat täysin poikkeuksellisia. Uudet leikkaukset asettuvat osaksi jatkumoa, jossa elämän ja työn olosuhteita kulttuurialalla on jo pitkään heikennetty. Ne ovat osa epävarmuuden tuottamisen matriisia, jonka muodostavat eri suunnista koko kenttää läpäisevät niukkuuden ja pelon virtaukset.

Uusilla leikkauksilla on toki erityinen symbolinen painoarvo siksi, että ne tuntuvat selkäänpuukotukselta korona-ajan kurimuksen jälkeen.

Tässä piilee myös mahdollisuus tilanteen politisoimiseen. Toivonkin, että löydämme nopeasti uusia yhteen kokoontumisen ja yhteisen voiman osoittamisen tapoja. Olisi varmasti vuosikymmenen trauma, jos leikkaukset ajettaisiin ilman vastarintaa läpi tällaisenaan ja kulttuuriala tyytyisi ottamaan vahingon vastaan kuten korona-ajan ahdingon: yksilöllisinä reaktioina, joiden myötä suru, ahdistus ja näköalattomuus koteloituisivat yksittäisten alalla toimivien tai alalta ulos ajautuvien ihmisten sisälle.

*

Kulttuurin leikkaukset koskettavat kokonaista elämänmuotoa. Ne näyttäytyvät katastrofina niille, joiden ruumiisiin rahoituksen leikkaaminen iskee ensimmäisinä; jo esitys leikkauksista toimii avokämmenellä lyötynä iskuna siihen virtuaaliseen ruumiin skeemaan, jota kulttuurialalla olemme pitäneet elossa, toiveikkaana ja elinvoimaisena pitkään jatkuneesta kituuttelusta huolimatta.

Ruumis ei ole tässä kohtaa pelkkä metafora. Niin kuin kokemus oman ruumiini kyvystä liikkua, tarttua, puhua tai laulaa on osa ruumistani, ja samalla edellytys sille, että minulle on voinut kehittyä käsitys ruumiista, yhteinen ruumis muodostuu kaikista niistä kokemuksista, jotka se tekee mahdolliseksi. Hallituksen leikkausesitys koskettaa kipuna kollektiivista ruumista, jonka muodostamme kaikki me jotka tunnistamme tuossa kivussa jotain omaamme. Kipu paljastaa meille ruumiin, joka olemme.

#MiksiEnLuotaPoliisiin, eli mitä Helsingin poliisin toiminnasta Elokapinan mielenosoituksessa pitäisi oikein ajatella?

Viime perjantaina 8.10. Elokapina järjesti mielenosoituksen Valtioneuvoston linnalla osana kymmenpäiväistä Syyskapinaa. Rauhanomaisen mielenosoituksen tarkoituksena oli päästä keskusteluyhteyteen poliitikkojen, erityisesti valtiovarainministeri Annika Saarikon kanssa ja vaatia edellisen viikon mielenosoitusten tapaan hallitusta julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Paikkavalinta pyrki tuomaan mielenosoituksen sanoman näkyväksi poliittiselle johdolle samaan tapaan kuin aiemmat mielenilmaukset Eduskuntatalon edustalla.

En ollut itse paikan päällä mielenosoituksessa, mutta paikalta otetuissa valokuvissa näkyy, miten kylttejä pitelevät, käsistä yhteen lukittautunet mielenosoittajat istuvat rakennuksen portailla uloskäynnin edustalla. Jotkut mielenosoittajista olivat kahliutuneet myös ovenkahvoihin lukoilla. Elokapinan tiedotteen (9.10.) mukaan lukittautumisen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan estää kulkua rakennukseen, vaan ainoastaan hidastaa mielenosoituksen purkamista ja tehdä epätoivo näkyväksi.

Poliisi purki mielenosoituksen pian sen alkamisen jälkeen. Toisin kuin aiempien päivien katuja sulkeneissa aktioissa, nyt rauhallisesti paikallaan istuneita, poistumasta kieltäytyneitä ihmisiä uhattiin vakavammilla seurauksilla kuin vain niskottelusta annetuilla sakoilla. Poliisin tiedotteessa puhuttiin rikosepäilyistä nimikkeellä törkeä julkisrauhan rikkominen, josta maksimirangaistuksena on kaksi vuotta vankeutta. Tämän nojalla osaa kiinniotetuista, yhteensä 51 mielenosoittajasta pidettiin kiinniotettuna yli 24 tuntia Pasilan poliisiasemalla.

Kuten julkisuudessa tuotiin pian esille, poliisin esittämät rikosepäilyt vaikuttavat olevan vähintäänkin hataralla pohjalla. Asiaan julkisuudessa kantaa ottaneet lakiasiantuntijat kyseenalaistivat perusteet törkeälle julkisrauhan rikkomiselle. Rikosepäilyjen lisäksi kysymyksiä herätti myös poliisin tiedotus tapahtumista. Twitter-viesteissä poliisi kuvasi rauhanomaista mielenosoitusta ”miehitykseksi”, joka muodostaa väkivallan uhan. Mielenosoituksen purkamisen syyksi ilmoitettiin, että sillä ”pyrittiin vaikuttamaan valtionjohtoon”.

Asiaan kantaa ottanut valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen totesi, että ajatus on hyvin vieras kannanotto mielenosoitusoikeudelle: mielenosoitusoikeuden ytimessä on nimenomaan valtiollisiin asioihin vaikuttaminen.

Hetken aikaa julkisuudessa ehti levitä poliisin levittämä tieto, jonka mukaan Elokapinan mielenosoitus uhkasi poliittisen johdon turvallisuutta. Rinnastukset Yhdysvaltojen viime marraskuun Capitolin valtausyritykseen virisivät. Liipaisinherkimmät oikeistopoliitikot heräsivät vaatimaan Elokapinan lakkauttamista.

Vyörytys kuitenkin tyrehtyi kesken kaiken. Ensin opetusministeri ilmaisi tviitissään, ettei huomannut perjantain valtioneuvoston kokouksen yhteydessä mitään tavallista poikkeavaa. Myös tasavallan presidentti kumosi poliisin tiedotuksen väitteen, että hänet olisi reititetty kulkemaan vaihtoehtoista reittiä ulos rakennuksesta mielenosoituksen takia. Samoin valtiovarainministerin esikunta vahvisti, ettei näin tapahtunut.

Poliisin tiedotus joutui nopeasti varsin outoon valoon. Herää kysymys, poliisin toiminnasta mielenosoituksessa ja sen jälkeen pitäisi oikein ajatella?

*

En tiedä, mitä Helsingin poliisissa oikein tapahtuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yli viikon ajan jatkuneet Elokapinan mielenosoitukset ovat ärsyttäneet poliisin kenttäjohtoa siinä määrin, että linjaa on päätetty koventaa edellisistä kerroista.

Perjantaihin asti poliisin toiminta ehti olla verrattain eskaloimatonta verrattuna viime vuoden Hätäjarrutus-mielenosoitukseen OC-sumutteineen. Voidaan spekuloida, onko pian syyteharkintaan tuleva juttu, jossa kuutta poliisia epäillään mielenosoittajiin kohdistetusta väkivallasta, vaikuttanut tietoisesti tai alitajuisesti poliisin nyt tekemiin valintoihin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että poliisi on toiminut provosoituneena ja ylittänyt lailliset valtuutensa, mistä kiinniottojen epäselvät perusteet ja harhaanjohtava tiedotus toimivat osoituksena.

Poliisin toimintaa mielenosoituksessa onkin minusta tulkittava ennenkaikkea Elokapinaan kohdistuvana repressiona. Repressio eli tukahduttaminen pyrkii saamaan kadulla avoimesti toimivat liikkeet lopettamaan poliisin näkökulmasta häiritsevä toimintansa. Tukahduttamiskeinoihin eivät kuulu ole ainoastaan kovat otteet kiinniottotilanteissa, vaan myös tietoinen harhaanjohtaminen, uhkailu ja psykologisen sodankäynnin menetelmät. Niiden tavoitteena voi olla yhtäältä liikkeessä aktiivisesti toimivien eristäminen ja pelottelu, jotta nämä eivät enää palaisi kadulle, sekä toisaalta suuren yleisön ja potentiaalisten sympatisoijien etäännyttäminen liikkeestä leimaamalla se epäilyttäväksi. Toimiessaan tällainen hajota ja hallitse -taktiikka johtaa liiketoimijoiden uupumiseen, katkeroitumiseen ja liikkeen kasvun tyrehtymiseen, kun tapahtumiin osallistumisesta tulee kuormittavaa, mikä rajaa potentiaalisten osallistujien määrää.

Elokapinan toiminta on kasvanut ja ollut hyvin näyttävää. Suoran toiminnan liikkeeksi se on saanut poikkeuksellisen paljon positiivista mediajulkisuutta, eikä liikettä ole onnistuttu sulkemaan mielenosoittajille tavallisesti tarkoitettuun häkkiin mediajulkisuuden marginaaliin. Ilmastonmuutoksen vastaisten toimien ajamisella on ison osan väestöä tuki, ja Ekokapinan rauhanomaisilla kansalaistottelemattomuuden keinoilla on niilläkin laajaa resonanssipintaa. 

Poliisin ylireagointi on siis merkki tavanomaisten askelmerkkien sekaantumisesta ja turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteesta kansalaistottelemattomuutta avoimesti harjoittavien ihmisten edessä.

Tästä seuraa kysymys, miksi poliisi ylipäätään hahmottaa rauhanomaiset mielenosoittajat vastustajinaan?

*

Medialle antamassaan haastattelussa apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen sanoo, että poliisin ristiriitaisen tiedottamisen taustalla on väärinymmärryksiä, ei tietoista valehtelemista.

Pitäisikö tämä selitys uskoa?

On vaikea kuvitella, että näin monta väärinkäsitystä olisi voinut tapahtua yhtä aikaa: että rauhallisesti portailla istuneet mielenosoittajat olisivat muodostaneet väkivaltaisen uhan tai että nämä olisivat yrittäneet tunkeutua sisään rakennukseen; että linnan sisäpuolella olisi koettu minkäänlaista uhkaa tilanteeseen liittyen; että mielenosoituksen hajottamisen perusteena voi olla poliisin tiedotuksen mukaisia, demokratian kannalta kyseenalaisia väittämiä.

Poliisi perääntyi väitteistään liittyen tilannearvioon. Samalla kumoamatta jäi poliisin tiedotteessa (9.10.) esitetty väite, jonka mukaan Elokapina on käynyt fyysisesti käsiksi kansanedustajaan.

Väitteellä kansanedustajaan käsiksi käymisestä ilmeisesti viitataan Elokapinan mielenosoituksen yhteydessä 29.9. tapahtuneeseen selkkaukseen, jonka keskiössä oli perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen. Hän oli illan aikana kierrellyt väkijoukossa kuvaamassa mielenosoittajia ja kommentoimassa näitä ilkkuvaan sävyyn. Tynkkynen väitti myöhemmin Twitterissä tulleensa elokapinalaisten tönimäksi. Elokapinan tekemän selvityksen mukaan tilanteessa ei ole ollut mukana liikkeeseen osallistuneita, kansalaistottelemattomuuskoulutuksen läpikäyneitä henkilöitä. Liike on sitoutunut väkivallattomuuteen.

Poliisi siis vetoaa linjansa perusteena kiistettyyn ja todeksi näyttämättömään tapahtumaan. Epäilyksen heittäminen Elokapinan niskaan ilman esimerkiksi tutkinnan käynnistämistä tapahtuneesta on poliisin taholta vahvasti asenteellista toimintaa, viranomaistoiminnan sijaan sodankäyntiä mielikuvilla yhtenä konfliktin osapuolena.

*

Väite väärinkäsityksestä ja katkoksesta kommunikaatiossa on yritys rajata julkisuusvahinko mahdollisimman pieneksi. Se, että poliisi joutuu ylipäätään perääntymään väitteissään, on harvinaisen iso kolaus ja melkoinen arvovaltatappio.

Suomen Poliisi on siitä poikkeuksellinen viranomainen, että se saa nauttia vuodesta toiseen huomattavan suurta kansalaisluottamusta. Osasyy saattaa olla, että poliisi on saanut toimia suhteellisen turvassa negatiiviselta julkisuudelta.

Sadoilletuhansille katsojille poliisin arkea suodattavat realityohjelmat ja medioiden kritiikitön poliisin tiedotteiden toistaminen on saanut poliisin instituutiona ehkä tuntemaan itsensä haavoittumattomaksi kritiikille. Kuten Mikä meitä vaivaa -podcastin tekijöiden Instagram-postaus kuvaa, Suomessa ei ole tilaa julkiselle poliisikritiikille, sillä kritiikin esittäjät joutuvat helposti marginalisoiduiksi julkisuuden silmissä. Todisteiden puuttuminen, sana sanaa vastaan -tilanteet ja poliisin nauttima luottamus myös oikeuden silmissä on tehokkaasti vaikuttanut siihen, ettei monista epäkohdista ole koskaan tehty julkisia.

Myös vallankäyttöön periaatteessa kriittisesti suhtautuvien keskuudessa suhde poliisiin on ollut välillä tyhjien toiveiden täyttämä. Liberaalien kansalaisvapauksien kannattajien välttelevä suhde poliisin toiminnallaan aiheuttamiin kohuihin muistuttaa alkoholistiperheen sisäistä dynamiikkaa, jossa alkoholisoituneen vanhemman arvaamaton käytös on pakko selittää parhain päin ja uskotella, että tällä kertaa hän on valmis muuttumaan.

Viimeisimmän kohun myötä minusta kuitenkin tuntuu, että tila poliisin toiminnan kriittiselle tarkastelulle voi olla avautumassa. Paljon on kyse siitä, kuinka tilaisuus käytetään: hyväksytäänkö annetut selitykset ja palataan sen jälkeen normaaliin, vai voiko tilan avautumista käyttää terveen kriittisyyden vakiinnuttamiseen perusasetukseksi suhteessa poliisin kaltaiseen vallankäyttäjään?

Toisin sanoen: olisimmeko viimein valmiit käymään keskustelua poliisin roolista yhteiskunnassa?

*

Viittasin poliisin yhteiskunnalliseen funktioon ohimennen muutaman päivän takaisessa kirjoituksessani, jossa kirjoitin kokemuksistani Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktiossa. Esitin, että poliisi on “olemuksellisesti rasistinen ja hygienistinen”, mikä poiki muutamia eriäviä kommentteja.

Eräässä tulkinnassa tämän väitteen tulkittiin tarkoittavan, että poliisi olisi jotenkin erityisen rasistinen instituutio. “Olemuksellinen” on ehkä huono sanavalinta, sillä se tuntuu ontologisoivan poliisin piirteet. Pyrkimyksenäni on kuitenkin päinvastoin kuvata poliisia historiallisena muodostelmana, jonka rasismi on systemaattista, toimintaan itseensä sisäänkirjautunutta ja siksi usein myös tiedostamatonta; esimerkiksi poliisin harjoittama etninen profilointi voi olla tietoisen rasistisen asennoitumisen sijaan lähinnä käytännön sanelema tapa, jonka rasismi on rakenteellista.

Hygienistisyydellä viittaan siihen, että poliisin yhteiskunnalliseen funktioon kuuluu järjestyksen ja sosiaalisten rajojen ja hierarkioiden ylläpitäminen. Rauhanomaisten mielenosoittajien “siivoaminen” pois Valtioneuvoston portailta on tästä hyvä esimerkki. 

Kysymys ei siis ole yksittäisten poliisien ajattelusta, vaan yhteiskunnallisesta sommitelmasta jonka osa poliisi on. Osana valtasuhteiden nykyistä kokoonpanoa, noiden valtasuhteiden toimeenpanon yhtenä momenttina poliisi on tietyssä mielessä koodattu toimimaan rasistisen logiikan mukaisesti, vaikka hänellä itsellään olisi yksilönä antirasistisia ajatuksia.

Varmastikin poliisissa on myös yksittäisiä avoimen äärioikeistolaisia poliiseja. Syyskapinan aikana poliisien asennoitumisesta mielenosoittajiin on paljastunut huolestuttavia piirteitä. Taltioidulla videolla kuullaan, kuinka poliisi opastaa äärioikeistolaisia vastamielenosoittajia elokapinallisten luo häiriköimään. Poliisikomisaario Jarmo Heinonen vieraili äärioikeistolaisella tubekanavalla kertomassa, miten hänen mielestään Elokapinan mielenosoittajiin pitää voida käyttää kaasusumutetta. Tämä yhdistettynä poliisin äkkiä koventuneeseen käytökseen ja julkisuuteen syytämään harhaanjohtavaan informaatioon saa epäilemään, että poliisi myötäilee suhtautumisessaan Elokapinaan äärioikeistoa hyvinkin halukkaasti. 

Mikä poliisin suhde on äärioikeistoon? Tutkimusten mukaan poliisien keskuudessa on tavallista enemmän oikeistolaisia mielipiteitä. Poliisi tuntuu usein toimivan äärioikeiston suosimien kertomusten ohjaamana, sillä ne antavat sille oikeutusta juhliessaan valkoisen, panssaroidun maskuliinisen kehon kyseenalaistamatonta asemaa yhteiskunnassa. Äärioikeistolle tyypillinen voiman ja kovien keinojen ihannointi saattaa tuntua stressaavien ja omaa henkeä potentiaalisesti uhkaavien tehtävien suorittamisen näkökulmasta kutsuvalta, vaikka nämä keinot olisivat ihmisten laillisten oikeuksien vastaisia.

Vähintäänkin voidaan mielestäni esittää, että Elokapinan tapauksessa Helsingin poliisin kenttäjohto toimi äärioikeiston kanssa jaettujen passioiden ajamana. Toinen kysymys on, kuinka tiedostettua ja organisoitua tämä toiminta on. 

*

Tästä voidaan palata kysymykseen siitä, onko poliisin selitys väärinkäsityksestä uskottava. Olisi tietyssä mielessä huojentavaa ajatella, ettei poliisin puolueellisuus tässä tapauksessa ole sittenkään tietentahtoista ja sen tiedotus osa mielenosoitusten tukahduttamiseen pyrkivää psykologista sodankäyntiä ja mediastrategiaa; toisaalta, mikäli tämän mittaluokan “väärinkäsitykset” ovat mahdollisia, on se omalla tavallaan myös jokseenkin huolestuttava ajatus.

Miten kenenkään valtionjohdosta mielenosoittajiin on tarkoitus tuntea itsensä turvalliseksi, jos poliisi ei kykene arvioimaan uhkakuvia luotettavasti tai viestimään toiminnastaan totuudenmukaisesti?

En itse pidä uskottavana ajatusta, että kysymyksessä olisi puhdas vahinko. Samalla en ajattele, että Helsingin poliisin operatiivisella johdolla olisi kovin pitkälle harkittua linjaa mielenosoitusten tukahduttamisessa. Totuus löytyy jostain välimaastosta. Tämä antaa myös avaimia sen pohtimiseen, millä tavalla poliisin toimintaan tulisi vastata – mielenosoittajien tai laajemmin kansalaisten poliittisista oikeuksista kiinnostuneiden taholta.

Jälkimmäisiin kuuluvat potentiaalisesti kaikki, jotka eivät halua elää diktatuurissa. Tosin viime päivien reaktiot tuntuvat paljastaneen, miten merkittävä osa Suomen internet-kommentoijista voisi mielellään viihtyä Putinin Venäjällä, jossa mielenosoituksia ei juuri katsella. Oma tärkeä juonteensa on myös perusoikeuksien vastaisen kannan äänettömästi omaksunut media, joista pisimmälle on mennyt Ilta-Sanomat laskiessaan leikkiä mielenosoittajien teloittamisella.

*

Ensinnäkin: mitä Elokapinan kannattaa tehdä?

Elokapinan jäsenet kohtasivat poliisin toiminnan seuraukset, niin uhkauksia kokeneina yksilöinä kuin kollektiivisena toimijana, jota mustamaalattiin mediassa. Liike on aktiivisesti ampunut alas sitä koskevia väitteitä, ja liikkeen oma kyky tuottaa mediavastineita ja välittömiä reaktioita on ollut keskeinen siinä, ettei poliisin versio tapahtuneesta päässyt hallitsemaan täysin mediailmatilaa. Liike on minusta reagoinut asiallisesti ja ajoissa tilanteeseen.

Laajemmin ottaen poliisin epäkohtiin puuttuminen ei ole kuitenkaan Elokapinan ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä. Tähän tarvitaan toisia toimijoita. Tarvitaan lisää julkista keskustelua, tutkimusta ja tutkivaa journalismia, joka voi tuoda riittävällä tarkkuudella ja painoarvolla poliisin toiminnan epäkohtia esiin. Tätä ei kuitenkaan kannata jättää vain journalistien tai varsinkaan kaupallisen median harteille. Suomeen tarvittaisiin itsenäinen, aktivistien pyörittämä poliisivahtiprojekti, joka tarkkailisi poliisin toimintaa systemaattisesti ja louhisi tietoa samaan tapaan kuin Varisverkosto, joka on ansiokkaasti tuottanut tietoa ja analyysiä äärioikeiston toiminnasta Suomessa. Tässäkin asiassa laitan luottamukseni vapaaseen kansalaisyhteiskuntaan, vaikka se tarkoittaisi käytännössä anonyymiä ja hikistä likaisen pohjatyön tekemistä, jotta asioita voidaan saattaa laajemmin julkisuuteen. 

Ilmastoliikkeen tulevaisuudelle on tärkeää, ettei poliisista tule laajemmin konfliktien osapuolta. On siis vältettävä edesauttamasta sellaista yhteiskunnallisten instituutioiden politisoitumista, joka saa poliisin lipumaan äärioikeiston käsiin. Poliisin sisällä on ristiriitaisia voimia, eikä poliisi ole yhteiskunnallisesta roolistaan huolimatta yhtenäinen, muuttumaton toimija. Tämän takia on hyvä säilyttää poliisin vallankäyttöön kriittisesti suhtautuvassa analyysissä tilaa poliisin sisäiselle heterogeenisuudelle. Poliisin ja poliisihallinnon sisällä on omat instanssinsa, fraktionsa ja voimasuhteensa, jotka voivat palvella kansalaisoikeuksien ystävien etua eri tilanteissa.

*

Viime kädessä kysymys on myös teoreettinen: jos poliisilla on keskeinen rooli nykyisten hierarkioiden ylläpitämisessä, mitä poliisille tapahtuu, kun nykyisen yhteiskunnan hierarkiat jossain kohtaa toivon mukaan purkautuvat?

On selvää, että ilmastokriisin syvetessä kapitalismiin kytkeytyvät hierarkiat tulevat entistä näkyvämmiksi. Poliisin rooli niiden ylläpitämisessä korostuu siis entisestään. BlackLivesMatter -mielenosoitusten seurauksena Yhdysvalloissa on voimistunut vaatimus poliisin rahoituksen leikkaamisesta ja poliisitoiminnan käynnistämisestä uudelta pohjalta.

Tietyllä tapaa itse ajattelen, että hierarkioiden purkaminen eri yhteiskunnan tasoilla tarkoittaa myös sitä, että muutosprosessin on tapahduttava poliisi-instituution sisällä yhtä lailla kuin sen ulkopuolellakin.

Poliisin on siis itse lakkautettava itsensä, niin kaukaiselta kuin ajatus tällä hetkellä ehkä tuntuukin.

Ajatus ei ole kuitenkaan ehkä yhtä mahdoton kuin miltä se kuulostaa. Ehkä siinä vaiheessa, kun kykenemme keskustelemaan laajamittaisesti poliisin roolista nykyisessä yhteiskunnassa, olemme hieman valmiimpia puhumaan myös siitä, millä tavalla turvallisuutta ja oikeuksien toteutumista voidaan ylläpitää ilman turvattomuutta aiheuttavia ja oikeuksien polkemiseen perustuvia hierarkioita. 

Elokapinan Syyskapina, eli ajatuksia kansalaistottelemattomuudesta, välittämisestä ja kunnollisuuden strategiasta

Vain itse perustamiensa syiden vuoksi taistelee hyvin. Niihin samaistuessaan liekehtii.

René Char: Hypnoksen muistikirja (suom. Kristian Blomberg)

Otin keskiviikkona (6.10.) ensimmäistä kertaa osaa Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktioon. Aktion tavoitteena oli blokata itäisen kantakaupungin Etelä-Helsinkiin yhdistävä Pitkäsilta liikenteeltä ja siten aiheuttaa häiriötä asioiden normaaliin kulkuun. Tässä tapauksessa häiriö oli sekä konkreettinen että symbolinen, sillä kaupunkitilan haltuunottaminen, liikennevirtojen pysäyttäminen ja blokkauksen aiheuttama hämmennys alleviivaavat sitä, miten ”tavallisen arjen” ylläpitäminen nykytilanteessa perustuu ekologisen katastrofin pyyhkimiseen pois silmistä ja mielestä. Blokkaus on keskeytys tähän rauhoittavan normaaliuden illuusion tuotantoon.

Keskiviikon aktion tunnuksiksi oli valittu teksti “Hallitus, miten tämä ei ole ilmastohätätila”. Kymmenpäiväisen Syyskapinan keskeisenä tavoitteena on saada valtioneuvosto julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Tämä olisi julkinen signaali siitä, että ekologinen katastrofi on jo täällä, eikä paluuta “normaaliin” enää ole – päinvastoin, normaalin fossiilikapitalistisen elämäntyylin ylläpitäminen on kriisin alkusyy, itsessään siis jo katastrofi.

*

Olin jo viikkoa aikaisemmin (29.9.) osallistunut Syyskapinan ensimmäiseen mielenosoitukseen Mannerheimintiellä. Tapahtuma oli aluksi melko perinteisen mielenosoituksen oloinen, joskin koko tilaisuudessa oli varsin skitsofoninen tunnelma: äärioikeistolaisten vastamielenosoittajien paikalle tuomat ämyrit soittivat kovaäänisesti Jääkärimarssia, tubettajat liihottelivat ympäriinsä ottamassa snäppivideoita itsestään väkijoukon edessä ja rumpuryhmä soitti Eduskuntatalon edustalla rytmejä kapinallisille, jotka lauloivat hippiliikkeen ikivihreitä vastarintachantteja.

“Mielenosoitukset on niin postmoderneja nykyään”, totesin ystävälleni. Pohdimme ääneen, oliko tapahtuma kenties osa Baltic Circle -festivaalia. Musiikkitalon edustalle kerääntynyt, polkkaa soittava ja Suomen lippuja liehuttava joukkio ainakin oli selvästi osa jotakin kansanmusiikkitapahtumaa. Kansalaistorille ryhmittyneet, vihreää valoa hehkuvat asuntovaununäyttelyn autot puolestaan näyttivät kutsulta immersiiviseen esitykseen.

Mielenosoitus sai uuden käänteen, kun poliisi alkoi kulkea väkijoukon läpi toistaen kovaäänisistä käskyä poistua ajoradalta: “Tämä on poistumiskäsky.” Tässä kohtaa hieman yli puolet kadulla seisovista ihmisistä siirtyi jalkakäytäville ja pyöräteille. Kiinniottovalmiudessa olevat kapinalliset jäivät istumaan kadulle blokkiasetelmaan ajoradan poikki kulkeviksi riveiksi. Varmemmaksi vakuudeksi poliisi kävi vielä patistamassa ja tuuppimassa ajoradan laidalla seisovia ihmisiä erotellakseen tukijat tottelemattomista. 

Seuraavat pari tuntia seisoskelimme tien laidassa ja seurasimme merkillistä näytelmää, jossa kadulla istuvat ihmiset vietiin yksitellen HSL:n busseihin, jotka toimivat illan aikana kiinniotettujen kuljettamiseen poliisiasemille. Tilanne oli itsessään hyvin esityksellinen, kuten eräs kiinniotettu ystäväni myöhemmin totesi: sivustaseuraavien rivistöt muodostivat keskelle katutilaa eräänlaisen areenan, jonka keskellä mielenosoittajat istuivat retkituoleillaan ja istuma-alustoillaan. Poliisiautot ja poliisien rivistöt puolestaan muodostivat kadun ympärille vielä toisen, rituaalisen rajan, väkivallan mahdollisuudella varatun kiellon. 

*

Ensimmäisen illan jälkeen jäin miettimään, mikä varsinaisesti estää itseäni osallistumasta kapinointiin muutenkin kuin vain satunnaisena mielenosoituksen osanottajana. Olin seurannut Elokapinan toimintaa jo pidemmän aikaa, joskin pienen etäisyyden päästä. Toiminnan tavoitteet ja oikeutus olivat minulle kuitenkin täysin selviä. Keskiviikon ja sitä seuraavien päivien aikana lisäksi koin, että liikkeellä ja sen sanomalla on parhaillaan käynnissä jonkinlainen momentum – julkinen tila on avautunut ja mielenosoitukset ovat saaneet aikaan murtuman kollektiivisessa tietoisuudessa. Tästä toimii osoituksena Elokapinan aiheuttama pahennus ja raivo sen vastustajissa. Huominarvoista on, miten pitkään median ilmatilaa hallinnut reaktionaarinen, poliittiseen korrektiuteen suuntautuva transgressio tuntui nyt joutuvan itse omaksumaan paheksujan roolin; tällä kertaa äärioikeisto oli se, joka joutui reagoimaan. Sebastian Tynkkysen parveilu kameroineen paikan päällä tuntui jo itsessään merkiltä siitä, että olimme tapahtumien keskiössä – mutta tapahtuman kärjen muodosti Elokapinan tekemä aloite, jota Tynkkysen kaltaiset perussuomalaisten satelliitit joutuivat yhä kiivaammin kehystämään ja päällekirjoittamaan oman agendaansa sopivaksi.

Yksi merkki murtumasta oli myös suurten medioiden reaktio keskiviikon mielenosoitukseen. Helsingin Sanomat ilmoitti pääkirjoituksessaan (28.9.), että mielenosoittajien toimintatavat kääntyvät itseään vastaan. Vielä pidemmälle meni Ilta-Sanomat, jonka pääkirjoituksen (29.9.) mukaan “ympäristöasioissa voi onnistua ilman käsirysyä poliisin kanssa”.

Viimeksimainittu herätti itsessäni ja varmaankin myös muissa paikallaolleissa ihmetystä. Ihmiset kuitenkin istuivat kaduilla rauhallisesti ja kävelivät pidätysbusseihin ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Syyskapinan alla ilmestyneessä tutkija Janne M. Korhosen kirjoituksessa käydään puolestaan läpi tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan ilmastoaktivismilla ei ole Helsingin Sanomissa pelätyn kaltaisia, ilmastotavoitteita vastaan kääntyviä vaikutuksia. Päinvastoin.

Se että valtamedioiden on turvauduttava suoranaiseen valehteluun ja väärintulkintaan tai vähintäänkin tosiasiana kuulutettuun, mutta tarkemmin katsottuna katteettomiin epäilyksiin kertoo käsitteellisemmän tason ongelmasta, jonka Elokapinan toiminta tuottaa medioille. Näennäisen paradoksaalisesti, Elokapinan toimintatavat ovat läpinäkyviä ja väkivallattomia, vaikka ne pyrkivät lain rikkomiseen: kansalaistottelemattomuus näyttäytyy kuvaston tasolla radikaalina, vaikka vaatimuksena on päätöksenteon perustaminen tieteeseen, minkä ei periaatteessa pitäisi olla kovin radikaali vaatimus. Elokapinan toiminta luo särön tuttuun kertomuskaavaan mielenosoittajista levottomuuksia aiheuttavina rettelöitsijöinä, joiden poliittiset vaatimukset voidaan sivuuttaa tarkastelemalla mielenosoituksia vain poliisin ja järjestyslain näkökulmasta. Mediakoneen ajautuminen ylireagointiin ja argumentaation sakkaamiseen kertoo juuri oikosulusta tässä logiikassa. 

*

Viime lauantaina (2.10.) sama näytelmä toistui Mannerheimintiellä. Vaikka en itse ollut paikalla, tapahtunut sai minut ajattelemaan, että voisin viimein ottaa asiakseni todella mennä mukaan Elokapinan toimintaan, nyt kun mielenosoitukset eivät näyttäneet enää kertaluontoiselta tapahtumalta, hetkelliseltä adrenaliinipiikiltä joka hiipuu pian alkamisensa jälkeen, vaan pidemmältä prosessilta joka jättää myös vähemmän tilaisuuksia selittää omaa saamattomuuttaan itselleen tekosyin, joihin ei itsekään usko.

Vähintäänkin tuntui hyvältä idealta ottaa toiminnasta tarkemmin selvää, jotta mukaan meneminen sopivan tilaisuuden tullen olisi helpompaa.

Ilmoittauduin siis kansalaistottelemattomuuskoulutukseen, joita Elokapina mainosti feedeissään. Lähtökohtaisesti en ehkä ollut koulutuksesta järin innostunut. Ei kai kiinniotetuksi tulemisessa nyt niin paljon opeteltavaa ole? Ajattelin kuitenkin kuunnella puolella korvalla läpi infot.

Koulutus oli kuitenkin jotain muuta kuin olin ajatellut. Tapahtumasta sai tietysti paljon laki-informaatiota ja ohjeita, mutta paljon olennaisemmassa osassa oli toisiin tutustuminen ja yhteisten rajojen tunnustelu. Kolmisen tuntia kestäneen koulutuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa ehkä todella vaikuttunut. Olin vaikuttunut siitä, miten ammattimaisella otteella koulutus oli järjestetty. Ammattimaisella tarkoitan sitä, miten osallistujien – joista monet olivat ensikertalaisia, empiviä ja varovaisen uteliaita – erilaiset tarpeet siinä kohdattiin: tavalla, jossa oli selvästi ymmärrystä tämäntyyppisten prosessien monimutkaisuudesta ja jokaisen ihmisen omasta tavasta suhtautua ja reagoida puheena oleviin asioihin. 

Tässä on luultavasti jotain olennaista kun ajatellaan Elokapinaa ilmiönä ja liikkeenä. Toiminnassa pidempään mukana olleet korostivat, että oma hyvinvointi tulee ensimmäisenä, sitten vasta yhteinen asia. Tämän ääneen sanominen on tärkeää, sillä paineistetuissa tilanteissa toimiessa ja vihamielisten reaktioiden kohteeksi joutuessa tulee helposti kovettaneeksi itseään, mikä voi johtaa siihen ettei osaa enää tunnistaa omia voimiaan ja alkaa suhtautua itseensä ja myös toisiin ankarammin kuin on kestävää. Kestävä toimintakulttuuri joista ympäristöliikkeiden piirissä on puhuttu viime vuosina, on nähdäkseni juuri ymmärrystä siitä, miten liikkeen voima ja onnistuminen riippuu ennen kaikkea sen kyvystä olla polttamatta loppuun siinä toimivia ihmisiä; lempeys ja oman haavoittuvuuden tunnustaminen on osa sosiaalista ekosysteemiä, jossa on tilaa hyvin erilaisille kehoille, kykyisyyksille, haluille ja herkkyyksille. Tämä on myös edellytys liikkeen uusiutumiselle ja kasvulle.

Nämä ovat tietysti ihanteita, joiden ääneen sanominen on helpompaa kuin niiden jalkauttaminen käytännön toimintaan. Elokapinassa tämä tuntuu omien havaintojeni pohjalta otetun vakavasti. Ylipäätään täytyy sanoa, että kaikista liikkeistä joihin olen osallistunut, Elokapina on parhaiten organisoitunut. Tämä tarkoittaa yhtäältä sitä, että toiminta on selkeästi järjestäytynyttä, suunnitelmallista ja perinpohjaisesti harkittaua. Eri osa-alueet on otettu kattavasti huomioon ja liike kykenee nopeisiin, operatiivisiin päätöksiin tinkimättä silti itseorganisoituvuuden ja horisontaalisuuden ajatuksesta.

Yhteisön sisäinen demokratia näkyy muun muassa siinä tavassa, jossa keskiviikon aktiotakin suunniteltiin ja suunnitelmia muutettiin palautteen pohjalta viime metreille asti. Tämäntyyppinen toiminta, joka on sekä tehokasta että neuvottelevaa, on mahdollista vain pitkällisen toimintakulttuurin kehittämisen ansiosta. Elokapinassa arvokkaalta tuntuu juuri se, miten yhdessätoimiminen perustuu toisten kunnioittamiseen ja kuuntelemiseen. Lisäksi tähän työhön on löydetty käytännöllisiä työkaluja ja sanoittamisen tapoja. Rakenteiden ja roolien selkeys ja toiminnan tavoitteiden jatkuva artikuloiminen yhdistettynä aukilausuttuun sitoutumiseen antirasistisiin käytäntöihin, ja muutenkin jakavista oletuksista pidättäytyminen – esimerkiksi sivistyssanojen käytön rajoittaminen sellaisissa keskusteluissa, joissa ei voi olettaa toisten olevan korkeakoulutettuja tai tuntevan kyseisiä termejä – tekevät toimintaa avoimemmaksi monenlaisille osallistujille.

Ihanteen toteuttaminen käytännössä vaatii osallistujilta palautteelle altistumista ja toisaalta kollektiivista vastuuta tilanteesta, minkä takia se ei ole mitenkään helppoa. Yhtenä keskeisenä piirteenä niissä keskustelutilanteissa joihin itse osallistuin, oli myös jännitteiden jatkuva purkaminen hyväksyvällä ruumiinkielellä, käsimerkeillä ja toisten huomioonottamisella omissa puheissa. 

Kiinnostava piirre tähän välittämisen ilmapiiriin liittyen on se, miten siinä aukilausutusti luovutaan “toksisesta individualismista”, myrkyllisestä yksilöllisyydestä, joka on yhtä aikaa seurausta yhteiskunnallisista rakenteista että itsessään rakenne, joka tuottaa tietynlaista yksilöllisyyttä. Myrkyllisyys viittaa tässä kohtaa siihen, miten nykyhetken yhteiskunnassa yksilöiden tietyssä mielessä kuuluukin suhtautua toisiinsa välinpitämättömästi, eikä omien valintojen ja tekojen seurauksia tarvitse kohdata.

Jossain kohtaa joku liikkeen toimija muotoilikin minusta hienosti, miten välinpitämättömyyden korvaaminen välittämisellä on itsessään osa ekologiseen kriisiin vastaamista. Jos meillä on tulevaisuus, se on nimenomaan uusissa yhdessätoimisen käytännöissä, ei yksilöinä vastaanotetussa kauhussa ja syyllisyydessä. Tämä tekee Elokapinasta minulle pidemmälle tulevaisuuteen suuntautuvan projektin. Vaikka liike muuttaisi muotoaan tai lakkaisi, tämän kaltaiset liikkeet ovat minusta se juurikasvusto josta tulevaisuuden yhteiskunta nousee, ainakin sellainen jolla on edellytyksiä tarjota elettävyyttä enemmän kuin nykyhetken talouskasvuun, palkkatyöhön ja fossiilienergian polttamiseen perustuvalla elämänmuodolla. 

*

Keskiviikon aktio siirsi protestin näyttämön Mannerheimintieltä – Eduskuntatalon edustaman parlamentarismin ja Mannerheimin patsaineen edustaman valkoisen Suomen kulisseista – Pitkällesillalle, joka on historiallisesti erottanut työväenluokkaisia kaupunginosia eteläisistä yläluokan alueista. Sillan partaassa on yhä jälkiä Helsingin valtauksen aikaisista ammusten osumista. Tätä taustaa vasten liikenteen katkaisu sillalla tuntui täsmälliseltä ilmaukselta sille, miten ilmastopolitiikan epäonnistumisen myötä “yhteiskuntasopimus on rikki”, kuten Elokapinan Kesäkapinassa uhmakkaasti julistettiin. 

Tunsin levottomuutta jo hyvissä ajoin ennen aktiota. Tiistain ja keskiviikon ajan huomasin käyväni itseni kanssa dialogia siitä, tarvitsiko minun todella osallistua aktioon. Halusinko todella tulla kiinniotetuksi, alistua kaikkeen epämukavuuteen mitä siitä seuraa? 

Stressiä aiheutti myös ajatus siitä, etten voi hallita sitä merkitystä joka aktiolla tulee olemaan mediassa ja siten myös tuttujen ja tuntemattomien mielissä. Tapahtuma pysyy avoimena niin kauan kuin se on potentiaalinen ja eri tulkinnat käyvät kamppailua sen merkityksestä. Luultavasti mitään tapahtumaa ei voisi olla, ellei sen mukana seuraisi riski odottamattomista seurauksista, muuttujista joita ei osannut ottaa lukuun.

Toisaalta tunsin sisälläni voimakasta velvollisuudentunnetta. Itseasiassa se oli varmaan voimakkain affekti joka minua ajoi. Velvollisuudentunne esitetään välillä vastakohtana halulle ja nautinnolle, ikään kuin velvollisuuden täyttäminen olisi jotain ulkoa omaksuttua, omien halujen lykkäämistä Freudin todellisuusperiaatteen hengessä.

On totta, että omassa pohdinnassani oli mukana aimo annos “tehdään nyt sitten tämäkin” -tyyppistä sisäistä puhetta, joka on tuttua erilaisten epämiellyttävien mutta velvoittavien asioiden hoitamisesta. Jos kuitenkin poraudun tarkemmin siihen, miltä minusta varsinaisesti tuntui, keskeisenä motiivina oli halu olla paikalla ja osallistua tapahtumien muotoutumiseen sisältä käsin. Poisjättäytyminen olisi tuntunut vetäytymiseltä järkisyiden ja arkisten roolien taakse, siis lopultakin vallan antamiselta omille peloille ja epävarmuuksille.

Kaikista riskeistä huolimatta tuntui, että aktioon osallistuminen tulisi olemaan riskin arvoista: ajattelin kaikkia niitä voimattomuuden, katkeruuden ja melankolian täyttämiä hetkiä, jotka olen viettänyt ajattelemalla ilmastokriisin mittakaavaa, synkkeneviä ennusteita ja valtavaa, historiallisen tason epäoikeudenmukaisuutta, joka koskettaa myös itseäni ja omaa elämääni. Halu osallistua aktioon oli halua olla olematta poissa. Se oli halua aineellistua toimijana keskellä olosuhteita, jotka aktiivisesti hajottavat jokaisen kohtaamansa kollektiivisen toimijuuden muodon ja tarjoavat vastineeksi vain turtaa, itsestään ja omista mahdollisuuksistaan vieraantunutta yksilöatomin olemassaoloa, joka tekee elämästä parhaimmillaankin vain kärsimyksen poissaoloa. 

*

Kaksi tuntia ennen aktiota istuin minulle tuntemattomien, mutta silti välittömien ja ystävällisten ihmisten keskellä lähiryhmätapaamisessa, jossa käytiin läpi tulevia tapahtumia. Kun siirryimme tapahtumapaikalle, emme vielä tienneet kaikesta valmistautumisesta huolimatta, miten tapahtumat tulisivat etenemään in situ. Aktio oli huolellisesti suunniteltu koreografiaa myöten, joten epävarmuus liittyi eniten poliisin ja ulkopuolisten reaktioon. 

Aktion alku olikin kaikkein jännittävin osuus illassa. Silta katkaistiin yhtä aikaa molemmista päistä suojateiden kohdalta. Tapahtuneesta kuvatulla videolla näkyy, miten suojateille liikennettä pysäyttämään asettuneet rivistöt vetäytyvät hallitusti istumablokiksi sillan alkuun. Heti kättelyssä paikalla on poliiseja ohjaamassa liikennettä. Silti pääasiallinen vaikutelmani on, että aktio sijainteineen tuli poliisille yllätyksenä.

Olin itse henkisesti valmistautunut siihen, että voisin joutua kiinniotetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka istuin kadulla seuraavat kolmisen tuntia. Siirryimme tukiparini kanssa kadulta jalkakäytävän puolelle vasta kun poliisi saapui pidätysbusseineen tyhjentämään kadun sitä päätyä, jossa olin. Siinä kohtaa aktio oli kestänyt jo niin kauan, että katsoin sen tavoitteiden tulleen täytetyksi. 

Mediauutisoinnin perusteella voi syntyä käsitys, että kiinniotetuksi tuleminen Elokapinan mielenosoituksissa on jonkinlainen automaatio. Näin ei kuitenkaan ole. Sen lisäksi että kadulla istuvat ihmiset muodostavat vain pienen, joskin hyvin näkyvän osan liikkeestä, kiinnioton voi välttää poistumalla kadulta missä vaiheessa vain. Aktiossa johon osallistuin, poliisi antoi ensimmäisen poistumiskäskyn megafonilla ja jokaiselta kadulla istuvalta kysyttiin vielä erikseen, haluaako tämä poistua. Kiinniotettavat saivat myös itse päättää, kävelevätkö he pidätysbussiin vai tulevatko he kannetuksi sinne. 

Toiminnan riskitasoa voi siis säädellä, varsinkin silloin kuin tilanne on yhtä hallittu kuin se oli keskiviikkona. Paljon on kiinni myös poliisin tavasta reagoida. Viime vuonna poliisi käytti Elokapinan Hätäjarrutus-mielenosoituksen hajottamiseen OC-sumutetta, mitä käsittelin tuoreeltaan tässä blogissa. Sumutteen käytöstä syntynyt julkinen kohu ja tuore syytteen nostaminen kuutta poliisia vastaan on ehkä vaikuttanut siihen, ettei poliisi ole Syyskapinan aikana käyttänyt sumutteen kaltaisia voimakeinoja. Toisaalta Mannerheimintien blokkien nopea purkaminen toisin kuin kesällä, jolloin Elokapinan Kesäkapinan annettiin yöpyä keskellä katua, kertoo tulkintani mukaan siitä, miten poliisin strategisiin valintoihin vaikuttaa poliittinen paine. Oppositio käyttää Elokapinan mielenosoituksia lyömäaseena hallitusta vastaan, joka on samalla Elokapinan kampanjoinnin kohde numero yksi. Virkamiehen toimivallan puitteissa toimiva poliisi yrittää näyttää, että se on tehtäviensä tasalla ja toimii asiassa tarvittavalla ripeydellä, samaan aikaan kun se yrittää toimia julkisuudenkestävästi, tilannetta liikaa eskaloimatta. 

*

Aktion varsinainen kansalaistottelemattomuus, tietoinen lainrikkominen, on juuri poliisin poistumiskäskyn noudattamatta jättäminen. Tästä voi tulla kiinniotetuksi ja saada sakkorangaistuksen.

Varsinainen vastakkainasettelu poliisin kanssa ei ole kuitenkaan Elokapinan toiminnan tavoitteena. Vaikka poliisin toiminta – joka on olemuksellisesti hygieenistä ja rasistista vallankäyttöä ja erilaisten yhteiskunnallisten hierarkioiden ylläpitämistä – ja äärioikeistolaisten trollien häiriköinti tai joidenkin ohikulkijoiden huutelu ovat kiihdyttäviä tekijöitä, jotka herättävät myös itsessäni erilaisia aggressiivisia puolustautumisimpulsseja, kuten impulssin huutaa takaisin, samalla tunnistan reaktiivisen logiikan johon tuntemukseni perustuvat. Elokapinan toiminnassa tämä synkkä viettienergia on päätetty selättää. Provosoitumisen sijaan toimimisen tavassa on jotain stoalaista.

Reaktioluuppiin ajautumisen sijaan omat päämäärät on pidettävä selkeinä ja priorisoituina. Mieluummin otan tyynenä vastaan sen mitä tulee kuin tarjoan materiaalia yrityksille ampua alas ja marginalisoida mielenosoituksen sanoma ja tavoitteet, kuten voi käydä jos vastamielenosoittajat ja virheitä etsivä media saavat tukea narratiivilleen “kahdesta ääripäästä” tai poliisin kanssa rettelöinnistä.

Seurasin mielenosoituksen loppuun asti jalkakäytävällä seisten ja lauloin muiden mukana kuorossa lausetta “Katoan” nousevana ja laskevana hymninä, samalla kun kadulla istuvia vietiin busseihin. Keskiviikon mielenosoituksesta teki omalla erityisellä tavallaan esityksellisen juuri paikalla livenä soitettu musiikki. Musiikin kirskahtelevat, tummat ja suhisevat äänet virittivät tilanteeseen ilmastohätätilaan voimakkaasti assosioituvan äänimaiseman, jota ennen pitkää kuulokuvaan askeltavat, humoristisemmat rytmikuviot pellemarssiviboineen sopivasti kevensivät.

Varsinkin blokkauksen alussa instrumenttien kuuntelu tuntui hyvältä tavalta pitää ajatukset itse pääasiassa, eli paikallaan istumisessa. Joidenkin humalaisten ohikulkijoiden vihaiset huudot ja tilanteen yleinen hermostuttavuus pysyivät taustalla, kun musiikki avasi tilanteeseen toisen tason, sopivan määrittämättömän mutta kuitenkin tunteita kohottavan mielikuvamaaston. Blokkauksen loppupuolella, kun äänihuulet olivat laulamisesta ja hyräilystä jo väsyneet, itseäni ilahduttivat myös myös yksittäisen soittajan livertelevä saksofonisoolo keskellä katua.

*

Viimeinen bussi lähti klo 22, eli neljän tunnin kuluttua mielenosoituksen alkamisesta. 123 ihmistä otettiin kiinni. Vaikka aktiossa on paljon myös muissa rooleissa toimivia ja vaikka toiminnassa mukana olevat korostavat, että kadulla pysyttely kiinniottoon asti on vain yksi osallistumisen tapa, on luku ehkä hyvä indikaattori sille, miten paljon ihmisiä liike pystyy mobilisoimaan kaduille: 140, 142 ja 123 ihmisen valmius tulla kiinniotetuksi viikon sisällä on Suomen oloissa mielestäni aidosti merkittävä voimannäyte. 

Kansalaistottelemattomuus on yksi Elokapinan keinoista. Se on myös sen keskeisin tapa erottua muista kansalaisliikkeistä, joista monet käyttävät kansalaistottelemattomuuden keinoja vain hyvin rajatusti, esimerkiksi ammattilaistason aktivistien pistemäisissä aktioissa. Matalan kynnyksen kansalaistottelemattomuus saa Elokapinan tapauksessa toisenlaisen funktion, sillä siinä pyritään toistuvaan, massamittaiseen kieltäytymiseen tottelemasta.

Sillä että mahdollisimman moni jää mahdollisimman pitkäksi aikaa tielle istumaan, on tietysti se käytännöllinen hyöty, että kadun tyhjentämisessä kestää pidempään. Tällöin liikenteelle aiheutunut häiriö ja siitä seuraava huomio on suurempaa ja pitkäkestoisempaa.

Toimintatapa on osallistujille yksinkertainen ja helposti toistettava. Toistuessaan aktioihin alkaa muodostua jotain seremoniallista. Sisäisenä kokemuksena kadulla istuminen on rauhoittavaa, sillä Elokapinan toiminta perustuu selkeään moraaliseen ja eettiseen pohjaan, joka itsessään antaa lujuutta vastata seuraamuksista. Moraalinen etulyöntiasema tuntuu perustuvan juuri siihen, ettei mielenosoittajilla ole mitään salattavaa, eivätkä he hyödy tapahtumasta itse mitenkään. Asetelma syntyy myös siitä, että kritiikin kohteena on keskustavasemmistolaisen hallituksen ilmastopolitiikka, joka näyttäytyy ulospäin ristiriitaisena ja tarjoaa mahdollisuuksia kaksinaismoralismin ja ristiviestinnän paljastamiseen. 

*

Ja tottahan se on. On yhtä aikaa hyytävää ja kiinnostavaa, miten omaa järkevyyttään ja rationaalisuuttaan joka käänteessä korostava länsimainen homo economicus yrittää säilyttää järkensä nykyisessä hiljalleen syvenevässä kriisitilanteessa. Tieteen ja kehityksen nimeen vannova edistysuskoinen arkijärki ei voi enää entiseen tapaan perustella itseään tieteen avulla, sillä yhä kasvava määrä ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutumista koskevaa tutkimustietoa ja siitä seuraavat johtopäätökset vaadittavien muutosten nopeudesta eivät tue vanhoja talouskasvun, työpaikkojen ja tehokkuuden liturgiaa. Tällaisessa tilanteessa järki ei olekaan tosiasioihin sitoutunutta, vaan sen “realismi” perustuu ainoastaan nykyisten valtasuhteiden kyyniseen tunnustamiseen – status quon säilyttämiseen lyhyellä aikavälillä, vaikka se tarkottaisi tasapainon järkkymistä ja hallitsematonta muutosta keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Tämä näkyy myös nykyisen hallituksen politiikassa. Kun ilmastonmuutosta ei voi enää täysin lakaista pois näkyvistä, tilalle on tullut uusia vaatimuksia hidastaa tarvittavia muutoksia ja tehdä ne “sosiaalisesti kestävällä tavalla”, mikä tarkoittaa saastuttavien elinkeinojen alasajon pitkittämistä, polttomoottoriautoilijoiden lepyttelyä ja vahingollisten tukimuotojen jatkamista. Tähän on tietysti omat perusteensa, sikäli kuin pelissä on äänestäjien puolueille antama mandaatti ja viime kädessä yhteiskuntarauhan säilyminen.

Syy yhteiskuntarauhan järkkymiseen on kuitenkin välttämättömien ilmastotoimien lykkääminen. Toimet olisi voitu aloittaa hallitusti jo vuosikymmeniä sitten, mutta globaali ja paikallinen valtasuhteiden koostumus on varmistanut, ettei tätä tietä ole enää valittavana. Viivyttely ilmastotoimissa on siis tosiasiassa kriisin maksattamista tämän hetken nuorilla, vielä syntymättömillä ja kaikilla niillä, jotka joutuvat jo nyt kamppailemaan elämän edellytyksistä ketjuuntuvien kriisien keskellä.

*

Jos valtasuhteet ovat syynä ekologiseen kriisiin ja nykyiseen ilmastohätätilaan, kuinka paljon silloin totuus, oikeassaoleminen ja moraali painavat puntarissa?

Tietoon ja totuuteen Elokapina kuitenkin vetoaa. Keskiviikon mielenosoituksessa oli 25 tutkijaa eri Suomen yliopistoista. Media on halunnut kehystää mielenosoittajat “nuorina”, mikä tietysti tukee osaltaan kuvaa viattomista, muita vaikutuskeinoja vailla olevista ihmisistä, jotka heittävät hennot kehonsa väkivaltakoneistoa ja aikuisten urautunutta ajattelutapaa vastaan. Kulttuurimme haluaa nähdä nuorissa jotain pilaantumatonta, välähdyksen intuitiivisesta selvänäköisyydestä asioiden suhteen, samalla kun nuorten kriittisyyttä toisaalta vähätellään muodin mukana menemisenä ja muualta omaksuttuna puheenpartena.

Abstraktiin oikeudenmukaisuuteen vetoaminen voi pahimmillaan viedä poliittiselta toiminnalta terän ja sulkea sen ‘kauniin sielun syndrooman’ kaikukammioon, jossa pelko virheitä kohtaan estää toimimasta. Kaipuu varmuuteen voi kahlita liikaa tilanteessa, jossa lopullisia totuuksia ei voi koskaan kuitenkaan tietää ja jossa vastapelureilla ei ole vastaavaa tarvetta perustella uskomuksiaan vertaisarvioidulla ja huolellisesti lähteistetyllä tiedolla.

On kuitenkin yksi asia käyttää totuuden vaatimusta aseena kuin tehdä siitä itselleen Jumala. Ilmastokriisin keskellä todistusvastuun pitäisi muutenkin olla fossiilisilla yrityksillä ja niitä tukevilla valtioilla, ja tämän seikan painottamiseen vaatimus tieteeseen perustuvasta ilmastopolitiikasta tuntuu sopivan. Ilmastonmuutoksen poliittinen historia kuitenkin opettaa, että oikeudenmukaisuus ja tieteellinen tieto ovat tyhjiä kirjaimia niin kauan kuin niiden takana ei ole poliittista voimaa, joka kykenee saamaan niillä jotakin aikaan.

Millainen poliittinen voima Elokapina sitten on?

Kuvasin jo edellä omaa tuntumaani liikkeen toimintakulttuurista, joka on sensitiivinen ihmisten erilaisille tarpeille ja kykyisyyksille. Ulospäin kansalaistottelemattomuusaktiot voivat samalla näyttäytyä uhrautumisen ihannoimisena, asketismin kulttina. Toisaalta osaa ihmisistä näyttää provosoivan liikkeessä juuri heikkouden esiintuominen: “Menkää töihin” lienee tästä syystä niin yleinen vastalause erityisesti nuivasti suhtautuvien nuorten miesten keskuudessa. Liikkeeseen vastustajien taholta liitetty asioiden liian-vakavasti-ottaminen, neuroottisuus ja ahdistuneisuus sekä toisaalta mielenosoittajiin projisoitu velttous – jota poliisin käsissä veltoksi valahtaminen tuntuu lihallistavan – ovat ehtymätön väkivaltafantasioiden lähde, jossa yhdistyy tarve ‘antaa isän kädestä’, ts. takoa ryhtiä velttoon lihaan, ja toisaalta murtaa ja murskata, hakata tieltä sitkas liaani.

*

On kiistämätöntä, että kulttuurisena kertomuksena tien sulkemisessa omalla keholla ja vapaaehtoisella antautumisella poliisin poiskuljetettavaksi on jotain yhteistä kristillisen martyrologian ja 1960-70-luvun sodanvastaisten rauhanliikkeiden kanssa. Ei ole sattumaa, että juuri kristityt ja partiolaiset ovat aktivoituneet toimimaan Elokapinassa: tunnetusti varhainen ympäristöliike sai vaikutteita kveekarien tapaisilta uskonnollisilta liikkeiltä. Itseäni Elokapina muistuttaa myös Prometheus-leireistä. Samanlainen empatian ja “uteliaan pohdiskelun” ilmapiiri tuntuu leijuvan Elokapinan ympärillä.

Elokapinalaiset itse ovat linjanneet, ettei kiinniottoja ole syytä glorifioida. Syy sille, ettei kiinniottotilanteissa ihmisille hurrata tai taputeta, on se, että poliisin kiinniottamaksi joutuminen on valkoisen ihmisen etuoikeuksien suojissa radikaalisti erilainen kokemus kuin rodullistetuille kehoille, joille poliisi on paljon arkisempi uhka eikä kiinniotetuksi tulemiseen liity sankaruuden sädekehää. 

Bipoc-ihmisiltä viime kesänä kritiikkiä saanut liike on muutenkin ottanut antirasismin yhdeksi keskeiseksi periaatteekseen. Glorifioinnin välttäminen on tästä syystä ymmärrettävää.

Samalla välttäminen voi saada outojakin kierroksia. Keskiviikkona todistin yhtä tilannetta, jossa joku kadun vierellä seisova alkoi taputtaa kun poliisi kantoi mielenosoittajia bussiin. Nopeasti häntä ojennettiin toisen jalkakäytävällä seisovan taholta: “Eipäs glorifioida siellä!” 

Yhteisö valvoo normejaan. Samalla kysymys on kuitenkin tapahtumasta ja toimintamallista, joka isoilta osin perustuu juuri siihen, että osa ihmisistä menee tieten tahtoen kiinniotettavaksi – tähän kannustetaan, ja siihen perustuu liikkeen saama näkyvyys ja huomio.

Tästä näkökulmasta ajateltuna keskiviikon aktio oli medialle ja julkiselle katseelle suunnattu esitys, joka perustuu laillisuusnormin kyseenalaistamiseen järjestyslakia itseään perustavampina nähtyjen syiden nojalla. Myös monille kiinniotetuille kysymys on varmasti siitä, että he ovat ylpeästi ja vapaaehtoisesti menossa putkaan ilmastohätätilan takia. He haluavatkin saada huomiota tärkeälle asialle ja tehdä tottelemattomuudesta omalla esimerkillään hyväksyttävämpää.

Glorian tavoitteleminen ja antaminen on siis tässä mielessä tapahtumaan sisäänkirjoitettuna. Taputtamisen ele tuntuu kuitenkin paljastavan sen tavalla, joka ei kestä kaikkein antirasistisimmin tiedostavaa katsetta, tai tuota katsetta performoivaa, sisäisesti konstruoitua kritiikin ääntä. Samalla edelläkuvatun kaltaisesta glorifioinnin kieltämisestä tulee kritiikin performanssi, valkoisen itsekritiikin esitys. 

Ymmärrän kritiikin sisällön. Samalla ajattelen, että antirasistisen projektin ydin on sittenkin jossain muualla, niissä hitaasti muutettavissa ja laajasti sisäistämissämme kehonormeissa ja toimijuuden muodoissa, joihin tukeudumme niin kauan kuin elämme rasismin läpäisemässä yhteiskunnassa. Kielen ja reagointitapojen poli(ti)sointi on vaarassa muuttua pikkumaiseksi, jos sitä ei motivoi rodullistettujen oma ymmärrys konteksteista ja niihin liittyvistä tulkinnoista vaan valkoisten kategorinen pelko omista virheistä.

*

Tähän liittyen näen liikkeen tulevaisuuteen liittyen muutamia avoimia kysymyksiä.

Yleisesti ottaen ajattelen, että Elokapina on tällä hetkellä merkittävin suoran toiminnan liike Suomessa ja toivon että liikkeen hyvin alkanut kasvu ja laajentuminen jatkuu ja liikkeen toiminta saa mukaansa uusia ihmisiä. Kaikille itseni kaltaisille empiville, epäilysten täyttämille ja mukavuudenhaluisille ihmisille suosittelenkin liikkeen toimintaan tutustumista ja esimerkiksi kansalaistottelemattomuuskoulutukseen osallistumista. Jos ajattelit osallistua johonkin kansalaisliikkeeseen 2020-luvulla, tämä voi olla hyvä valinta – jo siksikin, että eri arvioiden mukaan ilmastonmuutoksen seurausten hillitsemiseen on enää muutama vuosi aikaa. Kansalaistottelemattomuus 2020-luvun alussa on siis myös tulevaisuutta ajatellen yksinkertainen ja helppo tapa yrittää vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Toisin kuin kapinaretoriikka esittää, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus ei ole “viimeinen keino” joita meillä on käytettävissämme. Mutta keskiluokkaisella taustalla varustetulle, elämästään nauttivalle ihmiselle se on varmasti viimeinen näin helposti valittavissa oleva.

Liikkeet joissa olen ollut mukana ja joiden toimintaan on liittynyt konfrontaatioita poliisin kanssa ja siitä seuraavaa repressiota, ovat päätyneet nopeasti umpikujaan ja päätyneet käymään elinkaarensa läpi pikatahdissa. Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat kirjassaan Mille Plateaux eri tavoista, joilla deterritorialisaatio – halun virtojen kiihdyttäminen ja sijoiltaannyrjäyttäminen – voi johtaa vapauden sijaan sisäiseen luhistumiseen ja fasismiin. Sen sijaan että konfliktiin asettuva liike muodostuisi fasistiseksi sotakoneeksi, on löydettävä eri tilanteisiin sopivia työkaluja ja järjestäytymisen tapoja, jotka väistävät yhtäältä vallitsevaan järjestykseen sulautumisen ja reterritorialisaation, toisaalta fasismin “mustan aukon”.

En näe tällä hetkellä, että Elokapinan kohdalla olisi syytä pelätä liikkeen muuttumista ulossulkevaksi ja oman kivun ympärille käpertyväksi liikkeeksi, joka alkaa paranoidin tavoin kyräillä mahdollisia liittolaisiaan. Tähän kapinallisten ymmärrys elämän monenlaisuudesta ja terveellisesti tunteisiin suhtautuva toimintakulttuuri ovat hyviä vastalääkkeitä, vaikka toiminta vihamielisessä ympäristössä on omiaan korostamaan poliittisissa liikkeissä itsesuojelua avoimuuden kustannuksella. (Hyvänä verrokkina huippuvuosistaan alas painunut äärioikeistolainen katuliike, joka tuntui liimautuneen reaktiivisena jäänteenä Elokapinan kylkeen: verrattuna vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa nousseeseen liikehdintään kyseessä on menneen toiston resignoitunut jäänne, jolle Sebastian Tynkkysen joka paikkaan ehtivä sähköjänismäinen hahmo muodostaa eriskummallisen kontrapunktin). 

Riskien ymmärtämiseksi on ehkä hyvä selventää, miten fasismi deleuze-guattarilaisessa mielessä on käsitettävissä eri tasoilla ilmenevinä toiminnan logiikkoina, jotka tuottavat sulkeumia, kovettumista ja itsetuhoisia räjähdyksiä. 

Elokapinan suhteen kiinnittäisin huomiota tapaan, jolla liike kohtaa voittonsa tai tappionsa. Näillä näkymin on mielestäni hyvin mahdollista, että liike saavuttaa ainakin osan asettamistaan tavoitteista. Tähän tietysti vaikuttaa se, saako liike pidettyä nykyiset toimijansa ja laajennettua osallisten rinkiä hallitusti kasvaen – uskon, että liikkeen valitsema taktiikka alkaa tuottaa tuloksia kun kaduilla on viidensadan sijaan 2000, 5000 tai 10 000 kapinallista luomassa painetta ilmastopolitiikan kirittämiseen.

Nykyisessä ilmapiirissä eletään kiivasta paradigmanmuutoksen aikaa, jossa elämme yhtä aikaa hetkellä ennen muutosta ja jo osittain sen jälkeistä aikaa, jossa eri kertomukset ja voimat kamppailevat mielistämme.

Voiko Elokapina vastustaa houkutusta, joka tarjoutuu kun osa – entistä suurempi osa – yhteiskunnan eliitistä omaksuu ilmastonmuutoksen vastaisen agendan ja Elokapinasta itsestään tulee houkutteleva mielikuvasijoittamisen kohde ja liikkeen puolelle asettumisesta sosiaalisesti turvallinen tapa osoittaa omaa edistyksellisyyttään? Tuleeko liike silloin imeytetyksi osaksi vallitsevan yhteiskuntarakenteen asiantuntijaorganisaatioita, vai kykeneekö liike silloinkin uudistamaan strategiaansa ja tuottamaan uusia avauksia?

Sillä uusia avauksia tullaan tarvitsemaan. Poliittista kamppailua ei käydä ainoastaan ilmastonmuutoksen kiireellisyyden tunnustamisesta, vaan esimerkiksi hiilibudjetin määrittelemisestä. Liikkeitä tarvitaan vastavoimaksi niille, joiden etuna on fossiilisten viimeisen käyttöpäivän siirtäminen mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

Toisaalta jos liikkeen menestys alkaa sakata, kenties johtuen ulkopuolisista hyökkäyksistä poliittisten vastustajien taholta tai sisäisten konfliktien takia, kykeneekö liike silloin säilyttämään avoimuutensa ja liikkeen tuntunsa?

Itselleni hienointa liikkeen toimintaa osallistumisessa oli, ettei sillä ole oikeastaan väliä, kuka itse on tai ketä toiset ovat ja mitä he tarkalleen ottaen maailmasta ajattelevat. Sitoutuminen väkivallattomuuteen ja valmius toimia ilmaston puolesta riittävät.

Tämä “linnarauha” kestää niin kauan kuin tilanne on akuutti. Jos sen sijaan kamppailu hellittää tai alkaa polkea paikallaan, kytevät erimielisyydet ja politiikkapainotusten väliset erot tulevat näkyviin.

Tällöin on keskeistä, että erot kyetään kääntämään tuottaviksi. Muuten tuloksena voi olla hedelmättömiä vääntöjä toiminnan kokonaisuuden kannalta lopulta vähämerkityksisistä asioista. Ei sillä, että väittäisin esimerkiksi kiinniottojen glorifioinnin kiellon olevan välttämättä merkki hyvätapaisuuteen sisältyvästä potentiaalisesta mikrofasismista. Mutta ilman muuta liikkeen tapa vastata vastustajilleen performoimalla entistä tarmokkaammin omaa kunnollisuuttaan voi tuottaa tilanteita, joissa jotkin yhteenkokoontumisen piilevät potentiaalit jäävät hyödyntämättä tai niille ei löydy ilmaisutapoja.

Vastalääkkeeksi kunnollisuudelle tarvitaan myös kurittomuutta, velttoutta ja hävyttömyyttä. Tästä Instagramin villit meemitilit ovat yksi esimerkki, jonka katuversioita yhä odotan. 

*

Tämä teksti syntyi varsin nopeassa tahdissa ventilaationa koetulle. Kiitos kaikille joiden kanssa sain viettää aikaa Syyskapinan aikana. Tätä kirjoitettaessa kapina ei ole vielä päättynyt, joten syytä näkemysten päivittämiseen voi ilmetä nopeammin kuin nyt ajattelen. Jokatapauksessa toivon, että ajatuksista on hyötyä sinulle, joka luet tätä. Kadulla tavataan.