Harvennushakkuut kulttuurielämän ekosysteemeissä: mitä uusi leikkausesitys tarkoittaa ja miksi kulttuurialan tulevaisuuden voi turvata vain sen oma järjestäytyminen?

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti tiistaina 12.10. alustavan esityksen hallituksen kevään kehysriihessä päättämistä kulttuurin, liikunnan, urheilun, nuorisotyön ja tieteen rahoituksen leikkaamisesta. Esitys on menossa hallituksen viiden puolueen pöydälle ja siitä eduskuntaan äänestettäväksi. Alustava esitys ehti kuitenkin jo heti ilmestyessään herättää katastrofin tunnelmia koronarajoitusten, arvaamattomien viranomaispäätösten ja yleisen taloudellisen turvattomuuden koettelemalla kulttuurialalla.

Esityksessä yhteensä 43:n miljoonan säästötavoitteesta 18 miljoonaa on sälytetty kulttuurille. Kulttuurialan sisällä leikkaukset jakautuvat epätasaisesti. Leikkaussahan alle on joutumassa esimerkiksi valtion taideteostoimikunnan rahoitus (-50%) ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja kirjastoille maksettava kulttuurilehtien tilaustuki, jotka on tarkoitus lopettaa kokonaan.

Monin paikoin on herätty vaatimaan leikkausten perumista. Kirjallisuuden ja kulttuurilehtien piirissä tilanteeseen reagoi nopeasti esimerkiksi Nuori Voima -lehti, jossa päätoimittajat Taija Roiha ja Vesa Rantama kiteyttivät tilanteen seuraavasti kirjoituksessaan Miljoonan euron nappikauppa:

Kapitalistisessa yhteiskunnassa raha ei ole ainoastaan vaihdon väline tai taloudellinen resurssi, vaan myös symbolisen arvon merkitsijä. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla ilmenevä halu romuttaa kokonainen pienilevikkiselle kirjallisuudelle ja julkaisutoiminnalle suunnattu tukimuoto kertoo siitä, ettei kirjallisuutta arvosteta eikä sen parissa tehtävää työtä pidetä tärkeänä. 

Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltu esitys osuukin juuri valmiiksi hyvin hauraisiin mutta sitäkin olennaisempiin kulttuurielämän ekosysteemin osiin. Kuten jossakin näkemässäni tekstissä osuvasti ilmaistiin, johtoajatuksena leikkausten kohdentamisessa tuntuu olevan: ”Aluskasvillisuus karsitaan, koska puitahan tässä ollaan tultu katsomaan”.

Esityksen muotoilu onkin monia kulttuurialan toimijoita kohtaan totaalinen mitätöinti ja olemassaoloa koskeva akuutti uhka. Tässä kohtaa leikkauksilla ei tavoitella edes näennäisesti toiminnan tehostamista ja keskittämistä, vaan ”ylimääräisten rönsyjen karsiminen” tarkoittaa kulttuurielämälle olennaisten toimintojen lopettamista. Nihilismistä kertoo se, että leikkausten vaikutuksia ei ole luultavasti edes ajateltu esitystä tehdessä pitkällisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriö toteuttaa hallituksen budjettiraamissa sovittua linjaa. Leikkauslinja on puhtaan teknokraattinen, sillä leikkaustarvetta ei ole perusteltu muulla kuin rahoituksen teknisillä syillä. Kulttuuri- ja liikunta-alaa ja järjestötoimintaa on rahoitettu budjetin ulkopuolisella Veikkaus-tuotoilla. Veikkaus-tuottojen väheneminen on johtanut tilanteeseen, jossa rahoitustilanteen turvaamiseksi kulttuurin rahoitus on siirretty osaksi valtionbudjettia. Puheista huolimatta istuva hallitus ei ole halunnut tai kyennyt takaamaan olemassaolevan rahoitustason säilymistä, vaan rahoitus on leikkautumassa ensivaiheessa 15%:n luokkaa olevalla summalla.

Tekninen selitys ei kuitenkaan peitä sitä, että käsilläoleva katastrofi on poliittisesti tuotettu: aiemman rahoitusmallin kriisi on tiedetty pitkään, eikä asiantuntijoiden suosittelemia ratkaisuja ole laitettu toimeen ennen kuin on liian myöhäistä ja silloinkin vain osittain.

Kuulostaako tutulta?

Edellisen viikon olen käyttänyt muun muassa kadulla istumalla ja kirjoittamalla tekstejä kansalaistottelemattomuudesta. Samaan aikaan kun ilmastoliike on tehnyt ilmastokriisin näkyväksi, oma ammatillinen kenttäni joutuu kohtaamaan toisesta suunnasta sen toimintaedellytyksiä ja jatkuvuutta akuutisti koskevan uhan.

Ilmasto- ja ympäristökriisillä ja kulttuurialan leikkauksilla on muitakin yhtäläisyyksiä kuin poliittiset syyt niiden taustalla. Leikkausten kohdistamisella kulttuuriin on pitkäaikaisia, hitaasti kasautuvia vaikutuksia, jotka eivät välttämättä ilmene alkuun dramaattisina, mutta jotka syventävät käynnissä olevia yhteiskunnallisia rapautumisen prosesseja: lastenkulttuurista, yhdenvertaisuudesta ja alueellisesta saavuttavuudesta karsiminen ovat tästä surullisia esimerkkejä.

*

Kulttuurista leikattu rahasumma on poissa niiden ihmisten ja organisaatioiden tileiltä, jotka tuolla summalla pystyvät pitämään yllä laajaa kokemusten, tiedon ja ajattelun kiertoa. Jos kulttuurin tuet ovat investointia ruumiisiin ja mieliin, on kulttuurista leikkaaminen ikään kuin tähän sosiaaliseen ja mentaaliseen ekosysteemiin kohdistuva harvennushakkuu; hakkuu, joka jättää tyhjäksi kokonaisia laikkuja ennen eloisaa metsänpohjaa ja joka tekee paikoin mahdottomaksi enää elvyttää jälkeenpäin kokonaisten toistensa lomaan kätkeytyvien mikrokulttuurien humusta.

Harvennushakkuu johtaa yhteisen elintilan kaventumiseen ja tekee kulttuurin saarekkeista entistä eristyneempiä ja sen eduista entistä harvempien saavutettavissa olevia. Ilman esimerkiksi hankintatukien välillisesti ylläpitämiä kulttuurilehtiä ja pienkustantamoita Suomessa julkaistava kirjallisuus ja siitä käytävä keskustelu yksipuolistuvat.

Mitä laajempaan kulttuuriseen kehitykseen tulee, uskon että lukemista tukevien hankkeiden, pienjulkaisutoiminnan ja kulttuurilehtien alasajo tulee johtamaan suomen kielen marginalisoitumiseen pitkällä ja keskipitkällä aikavälillä. Kehitys on jo nähtävissä, ja kirjallisuuskentän yllä leijuva rahoituksen uhka on omiaan kiihdyttämään suomen kielen aseman rapistumista elävänä kielenä, joka uusiutuu sillä kirjoittavien kielellisen ajattelun ja diversiteetiltään monimuotoisen ja saavutettavan julkaisutoiminnan kautta.

Esseessään Viimeinen talvi (Poesia 2020) runoilija Raisa Marjamäki on tehnyt eron kielenkäytön ja kielikokemuksen välille: siinä missä edellinen kuvaa kieltä teknisenä instrumenttina, kielikokemus kuvaa sitä, miten kielen merkitys rakentuu suhteessa niihin hahmottomiin tuntemuksiin ja esikäsitteelliseen ymmärrykseen joka sanoihin on tarttunut ja joita ne kantavat. Suomen kieli erityisenä kokemuksen alueena on sidoksissa siihen, että se tulee koetelluksi mahdollisimman monesta näkökulmasta; kulttuurin kieltä elävänä pitävien rakenteiden näivettäminen on omiaan tekemään suomen kielestä pitkällä aikavälillä historiallisen kuriositeetin, joka lakattuaan toimimasta nationalistisen myytin tukijalkana on muuttunut vain hidasteeksi työvoiman liikkuvuudelle ja kansainvälisen kapitalismin kehitykselle. Kuten brittilehti Daily Mail asian esittää: ”Our language is Finnished!”

*

Tässä kohtaa leikkausten kohdentumisesta tuntuu kuitenkin ennenaikaiselta jäädä kiistelemään, sillä leikkaustarpeen perusteissa on itsessäänkin paljon perattavaa.

Säästöjen ilmeisin poliittinen syy on siinä, ettei valtion velanottoa haluta kasvattaa. Erityisesti keskustapuolue on esiintynyt velan vastustajana. Käytännössä kuitenkin keskusta on hyväksynyt budjettiylitykset, ja velkarahaa on ohjattu puolueelle tärkeisiin kohteisiin. Näyttää siltä, että juuri tiukan velkalinjan esittäminen uhkaa koitua kulttuurialan kohtaloksi: opposition kritiikin edessä hallitus on kokenut tarvetta tehdä näytösluontoisia leikkauksia, jotka on nähty helpoimmaksi kohdistaa kulttuurin lisäksi esimerkiksi liikenneministeriön toimialaan. Ilmastokriisin keskellä valtion tuki kuntien pyöräilyinfrastruktuurin rakentamiseen putoaa ensi vuonna 86 prosenttia vaivaiseen neljään miljoonaan.

Nollakorkomaailmassa velan laskennallisen määrän tuijottaminen ilman sen suhteuttamista valtion alijäämään ei ole enää talouspolitiikan kyseenalaistamaton normi. Velkapelko on kuitenkin huolella vuosikymmenten saatossa rakennettu halujen ja kertomusten kompleksi, joka on pitänyt yllä talouskurioikeiston hegemoniaa talousasioiden taitajana. Kansallisen edun nimissä ajettu säästöpolitiikka on kuitenkin paradoksaalisesti tuhoamassa edellytyksiä elävältä kulttuurilta ja kulttuurin alueelliselta saavutettavuudelta, siis hävittämässä sitä koheesiota luovaa sidosta, joka on historiallisesti ollut myös oikeistoa ajaneen kansallisen kulttuurin vision ytimessä.

Onko aika ajanut tämän kulttuurin ja politiikan välisen sidoksen yli? Onko käynyt niin, että kulttuurielämän avautuminen, moninaistuminen ja kulttuuritoimijoiden irtautuminen nationalistisesta viitekehyksestä on samastanut kulttuurin oikeiston silmissä vasemmiston henkimään velalla elämiseen ja kivaan mutta turhaan ylijäämään, niin ettei sen tuottamaa arvoa – myös taloudellista – osata nähdä?

Ja onko kulttuurielämä jäätyään ilman poliittisen keskustaoikeiston tukea päätynyt myös vasemmiston pelikaavioissa lapsipuolen asemaan – ylimääräiseksi ruokittavaksi suuksi, jota hoidetaan sitten kuin omilta lapsilta jää aikaa?

Sanna Marinin keskustavasemmistolaisen hallituksen harjoittama politiikka mielestäni näyttää, ettei kulttuuritoimijoiden etu ole ollut poliittisen päätöksenteon keskiössä. Isoissa väännöissä kulttuuri on pudonnut prioriteettilistalta, eivätkä vihreät ja vasemmisto ole saaneet sitä sinne palautettua.

*

Kulttuurin huojuvalle asemalle on varmasti monia mahdollisia selityksiä. Haluan kuitenkin nostaa esiin sen mikä näyttäytyy minulle keskeisimpänä tähän vaikuttavana tekijänä, joka on noussut esiin myös viimeisen vuoden aikana korona-ajan rajoituksista ja tukipaketeista käydyissä kamppailuissa. Tämä on kulttuurialan järjestäytymättömyys, joka näkyy alan heikkona neuvotteluasemana suhteessa rahakirstun vartijoihin.

Järjestäytymättömyydellä on eri tasoja. Yleisellä tasolla voidaan ajatella sitä, miten kulttuuriala muodosti oman keskusliiton vasta vuonna 2018. Rosa Meriläinen on ansiokkaasti antanut kasvot tälle kulttuurin entistä näkyvämmälle ja yhtenäisemmälle edunvalvonnalle, joka kuitenkin hakee yhä muotoaan. En osaa sanoa onko Kulta ry:n toiminta lähempänä ammattiyhdistyksen vai konsulttifirman toimintaa – ja mitä tämä kertoo nykyajan työelämästä?

Verrattuna moniin perinteisiin ammattiyhdistysliikkeen tahoihin kulttuurialan järjestöillä on käsissään heikommat kortit. Ammattiyhdistysten vaikutusvallan taustalla on pitkä historia, jossa poliittisiin päättäjiin, lainsäädäntöön ja tulopolitiikkaan on vaikutettu niin lakkoilun, puoluepolitiikan ja kolmikannan kautta. Kulttuurialalla on tällä hetkellä keinovalikoimassaan lähinnä mediapreesens ja virtuaalisten kirveiden heiluttelu. Vaikka elämme mediayhteiskunnassa, jossa mielikuvilla on väliä, tämä ei näytä tuottavan tuloksia samassa määrin kuin pitkällinen, kärsivällinen neuvottelu ja poliittisiin prosesseihin osallistuminen: tai pitäisikö sanoa sekaantuminen, sillä työmarkkinaosapuolten valta-asema ei niinkään perustu niiden neutraaliuteen suhteessa parlamentaarisen politiikan sfääriin, vaan kykyyn syöttää aloitteita poliitikkojen asialistalle – siis aktiiviseen ulkoparlamentaariseen vaikuttamiseen. Tässä mielessä myös oikeistolla on oma perinteinen Elokapinansa: EK, Elinkeinoelämän keskusliitto.

Järjestäytyminen ei kuitenkaan palaudu pelkästään kysymykseksi mahdollisimman isosta ja kuuluvasta edustuksesta. Järjestäytyminen on myös käytännön kokemusta kyvystä liittyä yhteen, toimia ja luoda omia tiloja, puheen tapoja ja varmuutta seistä omien arvojensa takana.

Siksi tämänhetkisessä tilanteessa kulttuurikenttää ei auta toivon sijoittaminen järjestöedustukseen. Viimeisen vuoden aikana tehdyt lupaukset kulttuuri- ja tapahtuma-alan työntekijöiden aseman parantamisesta ja niiden pettäminen viimeistään eilisen leikkausesityksen myötä ovat osoittaneet, miten heikkoa kulttuurialan järjestöjen vaikutusvalta on. Järjestöjen voima muodostuu niiden jäsenten ja kulttuurialalla toimivien voimasta. Siksi keskeistä on nyt toimia suoraan, mikä pitkällä aikavälillä johtaa myös alan äänen voimistumiseen kabineteissa.

Tarvitsemme mielenosoituksia. Tarvitsemme kovaa retoriikkaa. Tarvitsemme kirjastokapinan, työnseisauksia kaikkiin valtion ja yksityisten taidelaitoksiin ja solidaarisuus- ja tukilakkoja kaikilla aloilla journalismista koulutukseen, kirjastoalasta tapahtumatuotantoon, julkisesta liikenteestä hoitajiin ja logistiikkaan; potentiaalisesti kulttuurielämän alasajo koskee kaikkia kulttuurin kuluttajia ja tukijoita.

Vaikka hallitus nyt perääntyisikin leikkauksista, on selvää ettei rahoituksen kutistumisen uhka haihdu ennen kuin kulttuurin rahoitus viedään täysimääräisenä valtion budjettiin. Tämä on tarkoitus tehdä vielä tämän hallituskauden aikana, mutta tämänhetkisillä näytöillä en luottaisi hallituspuolueisiin tässä asiassa. Siksi metelin pitäminen juuri nyt on tärkeää: se on signaali ja muistutus myös kaikille seuraaville hallituskokoonpanoille, jotka harkitsevat kulttuurilta leikkaamista.

Jos nyt hallituksessa olevat, kulttuurimyönteisinä profiloituneet puolueet eivät kykene parempaan kuin nyt esitettyihin leikkauksiin, mitä luulette oppositiossa odottavien Riikka Purran ja Petteri Orpon puolueineen saavan tällä saralla aikaiseksi?

Tarvitsemme äänen, jota myös tulevien hallitusten on kuunneltava, halusivat he tai eivät.

*

Erilaisissa teatteri- ja kirjallisuusalan järjestöissä toimivana olen kokenut omakohtaisesti sen, miten vaikeaa taidealalla välillä on järjestäytyä toimimaan poliittisesti.

Kun liikevaihtoaan monilla mittareilla paljon laajempaa toimintaa pyöritetään vuodesta toiseen pienillä, epävarmoilla budjeteilla, suurin osa toimijoiden ajasta ja isolta osin korvauksettomasta tai nimellisesti korvatusta työstä menee toiminnan ylläpitämiseen.

Jo nyt toimeenpannut rahoitustason leikkaukset ovat heikentäneet tilannetta, eikä hanke- ja koronatuet pelasta tilannetta kuin joksikin aikaa kerrallaan. Mikä on prekaaria yksilölle, on sitä myös järjestöille; mitä lähemmältä olen päässyt todistamaan kulttuurialan toimijoiden toimintaa, olen nähnyt miten aiemmin vakaina pitämiäni toimijoita – aina yliopistoja myöten – ehdollistavat samat epävarmuuden, kilpailun ja epäjatkuvuuden logiikat.

Uusimmat leikkaukset eivät siis ensisijaisesti loukkaa ja haavoita siksi, että ne olisivat täysin poikkeuksellisia. Uudet leikkaukset asettuvat osaksi jatkumoa, jossa elämän ja työn olosuhteita kulttuurialalla on jo pitkään heikennetty. Ne ovat osa epävarmuuden tuottamisen matriisia, jonka muodostavat eri suunnista koko kenttää läpäisevät niukkuuden ja pelon virtaukset.

Uusilla leikkauksilla on toki erityinen symbolinen painoarvo siksi, että ne tuntuvat selkäänpuukotukselta korona-ajan kurimuksen jälkeen.

Tässä piilee myös mahdollisuus tilanteen politisoimiseen. Toivonkin, että löydämme nopeasti uusia yhteen kokoontumisen ja yhteisen voiman osoittamisen tapoja. Olisi varmasti vuosikymmenen trauma, jos leikkaukset ajettaisiin ilman vastarintaa läpi tällaisenaan ja kulttuuriala tyytyisi ottamaan vahingon vastaan kuten korona-ajan ahdingon: yksilöllisinä reaktioina, joiden myötä suru, ahdistus ja näköalattomuus koteloituisivat yksittäisten alalla toimivien tai alalta ulos ajautuvien ihmisten sisälle.

*

Kulttuurin leikkaukset koskettavat kokonaista elämänmuotoa. Ne näyttäytyvät katastrofina niille, joiden ruumiisiin rahoituksen leikkaaminen iskee ensimmäisinä; jo esitys leikkauksista toimii avokämmenellä lyötynä iskuna siihen virtuaaliseen ruumiin skeemaan, jota kulttuurialalla olemme pitäneet elossa, toiveikkaana ja elinvoimaisena pitkään jatkuneesta kituuttelusta huolimatta.

Ruumis ei ole tässä kohtaa pelkkä metafora. Niin kuin kokemus oman ruumiini kyvystä liikkua, tarttua, puhua tai laulaa on osa ruumistani, ja samalla edellytys sille, että minulle on voinut kehittyä käsitys ruumiista, yhteinen ruumis muodostuu kaikista niistä kokemuksista, jotka se tekee mahdolliseksi. Hallituksen leikkausesitys koskettaa kipuna kollektiivista ruumista, jonka muodostamme kaikki me jotka tunnistamme tuossa kivussa jotain omaamme. Kipu paljastaa meille ruumiin, joka olemme.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s