Viime perjantaina 8.10. Elokapina järjesti mielenosoituksen Valtioneuvoston linnalla osana kymmenpäiväistä Syyskapinaa. Rauhanomaisen mielenosoituksen tarkoituksena oli päästä keskusteluyhteyteen poliitikkojen, erityisesti valtiovarainministeri Annika Saarikon kanssa ja vaatia edellisen viikon mielenosoitusten tapaan hallitusta julistamaan Suomeen ilmastohätätila. Paikkavalinta pyrki tuomaan mielenosoituksen sanoman näkyväksi poliittiselle johdolle samaan tapaan kuin aiemmat mielenilmaukset Eduskuntatalon edustalla.
En ollut itse paikan päällä mielenosoituksessa, mutta paikalta otetuissa valokuvissa näkyy, miten kylttejä pitelevät, käsistä yhteen lukittautunet mielenosoittajat istuvat rakennuksen portailla uloskäynnin edustalla. Jotkut mielenosoittajista olivat kahliutuneet myös ovenkahvoihin lukoilla. Elokapinan tiedotteen (9.10.) mukaan lukittautumisen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan estää kulkua rakennukseen, vaan ainoastaan hidastaa mielenosoituksen purkamista ja tehdä epätoivo näkyväksi.
Poliisi purki mielenosoituksen pian sen alkamisen jälkeen. Toisin kuin aiempien päivien katuja sulkeneissa aktioissa, nyt rauhallisesti paikallaan istuneita, poistumasta kieltäytyneitä ihmisiä uhattiin vakavammilla seurauksilla kuin vain niskottelusta annetuilla sakoilla. Poliisin tiedotteessa puhuttiin rikosepäilyistä nimikkeellä törkeä julkisrauhan rikkominen, josta maksimirangaistuksena on kaksi vuotta vankeutta. Tämän nojalla osaa kiinniotetuista, yhteensä 51 mielenosoittajasta pidettiin kiinniotettuna yli 24 tuntia Pasilan poliisiasemalla.
Kuten julkisuudessa tuotiin pian esille, poliisin esittämät rikosepäilyt vaikuttavat olevan vähintäänkin hataralla pohjalla. Asiaan julkisuudessa kantaa ottaneet lakiasiantuntijat kyseenalaistivat perusteet törkeälle julkisrauhan rikkomiselle. Rikosepäilyjen lisäksi kysymyksiä herätti myös poliisin tiedotus tapahtumista. Twitter-viesteissä poliisi kuvasi rauhanomaista mielenosoitusta ”miehitykseksi”, joka muodostaa väkivallan uhan. Mielenosoituksen purkamisen syyksi ilmoitettiin, että sillä ”pyrittiin vaikuttamaan valtionjohtoon”.
Asiaan kantaa ottanut valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen totesi, että ajatus on hyvin vieras kannanotto mielenosoitusoikeudelle: mielenosoitusoikeuden ytimessä on nimenomaan valtiollisiin asioihin vaikuttaminen.
Hetken aikaa julkisuudessa ehti levitä poliisin levittämä tieto, jonka mukaan Elokapinan mielenosoitus uhkasi poliittisen johdon turvallisuutta. Rinnastukset Yhdysvaltojen viime marraskuun Capitolin valtausyritykseen virisivät. Liipaisinherkimmät oikeistopoliitikot heräsivät vaatimaan Elokapinan lakkauttamista.
Vyörytys kuitenkin tyrehtyi kesken kaiken. Ensin opetusministeri ilmaisi tviitissään, ettei huomannut perjantain valtioneuvoston kokouksen yhteydessä mitään tavallista poikkeavaa. Myös tasavallan presidentti kumosi poliisin tiedotuksen väitteen, että hänet olisi reititetty kulkemaan vaihtoehtoista reittiä ulos rakennuksesta mielenosoituksen takia. Samoin valtiovarainministerin esikunta vahvisti, ettei näin tapahtunut.
Poliisin tiedotus joutui nopeasti varsin outoon valoon. Herää kysymys, poliisin toiminnasta mielenosoituksessa ja sen jälkeen pitäisi oikein ajatella?
*
En tiedä, mitä Helsingin poliisissa oikein tapahtuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yli viikon ajan jatkuneet Elokapinan mielenosoitukset ovat ärsyttäneet poliisin kenttäjohtoa siinä määrin, että linjaa on päätetty koventaa edellisistä kerroista.
Perjantaihin asti poliisin toiminta ehti olla verrattain eskaloimatonta verrattuna viime vuoden Hätäjarrutus-mielenosoitukseen OC-sumutteineen. Voidaan spekuloida, onko pian syyteharkintaan tuleva juttu, jossa kuutta poliisia epäillään mielenosoittajiin kohdistetusta väkivallasta, vaikuttanut tietoisesti tai alitajuisesti poliisin nyt tekemiin valintoihin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että poliisi on toiminut provosoituneena ja ylittänyt lailliset valtuutensa, mistä kiinniottojen epäselvät perusteet ja harhaanjohtava tiedotus toimivat osoituksena.
Poliisin toimintaa mielenosoituksessa onkin minusta tulkittava ennenkaikkea Elokapinaan kohdistuvana repressiona. Repressio eli tukahduttaminen pyrkii saamaan kadulla avoimesti toimivat liikkeet lopettamaan poliisin näkökulmasta häiritsevä toimintansa. Tukahduttamiskeinoihin eivät kuulu ole ainoastaan kovat otteet kiinniottotilanteissa, vaan myös tietoinen harhaanjohtaminen, uhkailu ja psykologisen sodankäynnin menetelmät. Niiden tavoitteena voi olla yhtäältä liikkeessä aktiivisesti toimivien eristäminen ja pelottelu, jotta nämä eivät enää palaisi kadulle, sekä toisaalta suuren yleisön ja potentiaalisten sympatisoijien etäännyttäminen liikkeestä leimaamalla se epäilyttäväksi. Toimiessaan tällainen hajota ja hallitse -taktiikka johtaa liiketoimijoiden uupumiseen, katkeroitumiseen ja liikkeen kasvun tyrehtymiseen, kun tapahtumiin osallistumisesta tulee kuormittavaa, mikä rajaa potentiaalisten osallistujien määrää.
Elokapinan toiminta on kasvanut ja ollut hyvin näyttävää. Suoran toiminnan liikkeeksi se on saanut poikkeuksellisen paljon positiivista mediajulkisuutta, eikä liikettä ole onnistuttu sulkemaan mielenosoittajille tavallisesti tarkoitettuun häkkiin mediajulkisuuden marginaaliin. Ilmastonmuutoksen vastaisten toimien ajamisella on ison osan väestöä tuki, ja Ekokapinan rauhanomaisilla kansalaistottelemattomuuden keinoilla on niilläkin laajaa resonanssipintaa.
Poliisin ylireagointi on siis merkki tavanomaisten askelmerkkien sekaantumisesta ja turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteesta kansalaistottelemattomuutta avoimesti harjoittavien ihmisten edessä.
Tästä seuraa kysymys, miksi poliisi ylipäätään hahmottaa rauhanomaiset mielenosoittajat vastustajinaan?
*
Medialle antamassaan haastattelussa apulaispoliisipäällikkö Heikki Kopperoinen sanoo, että poliisin ristiriitaisen tiedottamisen taustalla on väärinymmärryksiä, ei tietoista valehtelemista.
Pitäisikö tämä selitys uskoa?
On vaikea kuvitella, että näin monta väärinkäsitystä olisi voinut tapahtua yhtä aikaa: että rauhallisesti portailla istuneet mielenosoittajat olisivat muodostaneet väkivaltaisen uhan tai että nämä olisivat yrittäneet tunkeutua sisään rakennukseen; että linnan sisäpuolella olisi koettu minkäänlaista uhkaa tilanteeseen liittyen; että mielenosoituksen hajottamisen perusteena voi olla poliisin tiedotuksen mukaisia, demokratian kannalta kyseenalaisia väittämiä.
Poliisi perääntyi väitteistään liittyen tilannearvioon. Samalla kumoamatta jäi poliisin tiedotteessa (9.10.) esitetty väite, jonka mukaan Elokapina on käynyt fyysisesti käsiksi kansanedustajaan.
Väitteellä kansanedustajaan käsiksi käymisestä ilmeisesti viitataan Elokapinan mielenosoituksen yhteydessä 29.9. tapahtuneeseen selkkaukseen, jonka keskiössä oli perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen. Hän oli illan aikana kierrellyt väkijoukossa kuvaamassa mielenosoittajia ja kommentoimassa näitä ilkkuvaan sävyyn. Tynkkynen väitti myöhemmin Twitterissä tulleensa elokapinalaisten tönimäksi. Elokapinan tekemän selvityksen mukaan tilanteessa ei ole ollut mukana liikkeeseen osallistuneita, kansalaistottelemattomuuskoulutuksen läpikäyneitä henkilöitä. Liike on sitoutunut väkivallattomuuteen.
Poliisi siis vetoaa linjansa perusteena kiistettyyn ja todeksi näyttämättömään tapahtumaan. Epäilyksen heittäminen Elokapinan niskaan ilman esimerkiksi tutkinnan käynnistämistä tapahtuneesta on poliisin taholta vahvasti asenteellista toimintaa, viranomaistoiminnan sijaan sodankäyntiä mielikuvilla yhtenä konfliktin osapuolena.
*
Väite väärinkäsityksestä ja katkoksesta kommunikaatiossa on yritys rajata julkisuusvahinko mahdollisimman pieneksi. Se, että poliisi joutuu ylipäätään perääntymään väitteissään, on harvinaisen iso kolaus ja melkoinen arvovaltatappio.
Suomen Poliisi on siitä poikkeuksellinen viranomainen, että se saa nauttia vuodesta toiseen huomattavan suurta kansalaisluottamusta. Osasyy saattaa olla, että poliisi on saanut toimia suhteellisen turvassa negatiiviselta julkisuudelta.
Sadoilletuhansille katsojille poliisin arkea suodattavat realityohjelmat ja medioiden kritiikitön poliisin tiedotteiden toistaminen on saanut poliisin instituutiona ehkä tuntemaan itsensä haavoittumattomaksi kritiikille. Kuten Mikä meitä vaivaa -podcastin tekijöiden Instagram-postaus kuvaa, Suomessa ei ole tilaa julkiselle poliisikritiikille, sillä kritiikin esittäjät joutuvat helposti marginalisoiduiksi julkisuuden silmissä. Todisteiden puuttuminen, sana sanaa vastaan -tilanteet ja poliisin nauttima luottamus myös oikeuden silmissä on tehokkaasti vaikuttanut siihen, ettei monista epäkohdista ole koskaan tehty julkisia.
Myös vallankäyttöön periaatteessa kriittisesti suhtautuvien keskuudessa suhde poliisiin on ollut välillä tyhjien toiveiden täyttämä. Liberaalien kansalaisvapauksien kannattajien välttelevä suhde poliisin toiminnallaan aiheuttamiin kohuihin muistuttaa alkoholistiperheen sisäistä dynamiikkaa, jossa alkoholisoituneen vanhemman arvaamaton käytös on pakko selittää parhain päin ja uskotella, että tällä kertaa hän on valmis muuttumaan.
Viimeisimmän kohun myötä minusta kuitenkin tuntuu, että tila poliisin toiminnan kriittiselle tarkastelulle voi olla avautumassa. Paljon on kyse siitä, kuinka tilaisuus käytetään: hyväksytäänkö annetut selitykset ja palataan sen jälkeen normaaliin, vai voiko tilan avautumista käyttää terveen kriittisyyden vakiinnuttamiseen perusasetukseksi suhteessa poliisin kaltaiseen vallankäyttäjään?
Toisin sanoen: olisimmeko viimein valmiit käymään keskustelua poliisin roolista yhteiskunnassa?
*
Viittasin poliisin yhteiskunnalliseen funktioon ohimennen muutaman päivän takaisessa kirjoituksessani, jossa kirjoitin kokemuksistani Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktiossa. Esitin, että poliisi on “olemuksellisesti rasistinen ja hygienistinen”, mikä poiki muutamia eriäviä kommentteja.
Eräässä tulkinnassa tämän väitteen tulkittiin tarkoittavan, että poliisi olisi jotenkin erityisen rasistinen instituutio. “Olemuksellinen” on ehkä huono sanavalinta, sillä se tuntuu ontologisoivan poliisin piirteet. Pyrkimyksenäni on kuitenkin päinvastoin kuvata poliisia historiallisena muodostelmana, jonka rasismi on systemaattista, toimintaan itseensä sisäänkirjautunutta ja siksi usein myös tiedostamatonta; esimerkiksi poliisin harjoittama etninen profilointi voi olla tietoisen rasistisen asennoitumisen sijaan lähinnä käytännön sanelema tapa, jonka rasismi on rakenteellista.
Hygienistisyydellä viittaan siihen, että poliisin yhteiskunnalliseen funktioon kuuluu järjestyksen ja sosiaalisten rajojen ja hierarkioiden ylläpitäminen. Rauhanomaisten mielenosoittajien “siivoaminen” pois Valtioneuvoston portailta on tästä hyvä esimerkki.
Kysymys ei siis ole yksittäisten poliisien ajattelusta, vaan yhteiskunnallisesta sommitelmasta jonka osa poliisi on. Osana valtasuhteiden nykyistä kokoonpanoa, noiden valtasuhteiden toimeenpanon yhtenä momenttina poliisi on tietyssä mielessä koodattu toimimaan rasistisen logiikan mukaisesti, vaikka hänellä itsellään olisi yksilönä antirasistisia ajatuksia.
Varmastikin poliisissa on myös yksittäisiä avoimen äärioikeistolaisia poliiseja. Syyskapinan aikana poliisien asennoitumisesta mielenosoittajiin on paljastunut huolestuttavia piirteitä. Taltioidulla videolla kuullaan, kuinka poliisi opastaa äärioikeistolaisia vastamielenosoittajia elokapinallisten luo häiriköimään. Poliisikomisaario Jarmo Heinonen vieraili äärioikeistolaisella tubekanavalla kertomassa, miten hänen mielestään Elokapinan mielenosoittajiin pitää voida käyttää kaasusumutetta. Tämä yhdistettynä poliisin äkkiä koventuneeseen käytökseen ja julkisuuteen syytämään harhaanjohtavaan informaatioon saa epäilemään, että poliisi myötäilee suhtautumisessaan Elokapinaan äärioikeistoa hyvinkin halukkaasti.
Mikä poliisin suhde on äärioikeistoon? Tutkimusten mukaan poliisien keskuudessa on tavallista enemmän oikeistolaisia mielipiteitä. Poliisi tuntuu usein toimivan äärioikeiston suosimien kertomusten ohjaamana, sillä ne antavat sille oikeutusta juhliessaan valkoisen, panssaroidun maskuliinisen kehon kyseenalaistamatonta asemaa yhteiskunnassa. Äärioikeistolle tyypillinen voiman ja kovien keinojen ihannointi saattaa tuntua stressaavien ja omaa henkeä potentiaalisesti uhkaavien tehtävien suorittamisen näkökulmasta kutsuvalta, vaikka nämä keinot olisivat ihmisten laillisten oikeuksien vastaisia.
Vähintäänkin voidaan mielestäni esittää, että Elokapinan tapauksessa Helsingin poliisin kenttäjohto toimi äärioikeiston kanssa jaettujen passioiden ajamana. Toinen kysymys on, kuinka tiedostettua ja organisoitua tämä toiminta on.
*
Tästä voidaan palata kysymykseen siitä, onko poliisin selitys väärinkäsityksestä uskottava. Olisi tietyssä mielessä huojentavaa ajatella, ettei poliisin puolueellisuus tässä tapauksessa ole sittenkään tietentahtoista ja sen tiedotus osa mielenosoitusten tukahduttamiseen pyrkivää psykologista sodankäyntiä ja mediastrategiaa; toisaalta, mikäli tämän mittaluokan “väärinkäsitykset” ovat mahdollisia, on se omalla tavallaan myös jokseenkin huolestuttava ajatus.
Miten kenenkään valtionjohdosta mielenosoittajiin on tarkoitus tuntea itsensä turvalliseksi, jos poliisi ei kykene arvioimaan uhkakuvia luotettavasti tai viestimään toiminnastaan totuudenmukaisesti?
En itse pidä uskottavana ajatusta, että kysymyksessä olisi puhdas vahinko. Samalla en ajattele, että Helsingin poliisin operatiivisella johdolla olisi kovin pitkälle harkittua linjaa mielenosoitusten tukahduttamisessa. Totuus löytyy jostain välimaastosta. Tämä antaa myös avaimia sen pohtimiseen, millä tavalla poliisin toimintaan tulisi vastata – mielenosoittajien tai laajemmin kansalaisten poliittisista oikeuksista kiinnostuneiden taholta.
Jälkimmäisiin kuuluvat potentiaalisesti kaikki, jotka eivät halua elää diktatuurissa. Tosin viime päivien reaktiot tuntuvat paljastaneen, miten merkittävä osa Suomen internet-kommentoijista voisi mielellään viihtyä Putinin Venäjällä, jossa mielenosoituksia ei juuri katsella. Oma tärkeä juonteensa on myös perusoikeuksien vastaisen kannan äänettömästi omaksunut media, joista pisimmälle on mennyt Ilta-Sanomat laskiessaan leikkiä mielenosoittajien teloittamisella.
*
Ensinnäkin: mitä Elokapinan kannattaa tehdä?
Elokapinan jäsenet kohtasivat poliisin toiminnan seuraukset, niin uhkauksia kokeneina yksilöinä kuin kollektiivisena toimijana, jota mustamaalattiin mediassa. Liike on aktiivisesti ampunut alas sitä koskevia väitteitä, ja liikkeen oma kyky tuottaa mediavastineita ja välittömiä reaktioita on ollut keskeinen siinä, ettei poliisin versio tapahtuneesta päässyt hallitsemaan täysin mediailmatilaa. Liike on minusta reagoinut asiallisesti ja ajoissa tilanteeseen.
Laajemmin ottaen poliisin epäkohtiin puuttuminen ei ole kuitenkaan Elokapinan ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä. Tähän tarvitaan toisia toimijoita. Tarvitaan lisää julkista keskustelua, tutkimusta ja tutkivaa journalismia, joka voi tuoda riittävällä tarkkuudella ja painoarvolla poliisin toiminnan epäkohtia esiin. Tätä ei kuitenkaan kannata jättää vain journalistien tai varsinkaan kaupallisen median harteille. Suomeen tarvittaisiin itsenäinen, aktivistien pyörittämä poliisivahtiprojekti, joka tarkkailisi poliisin toimintaa systemaattisesti ja louhisi tietoa samaan tapaan kuin Varisverkosto, joka on ansiokkaasti tuottanut tietoa ja analyysiä äärioikeiston toiminnasta Suomessa. Tässäkin asiassa laitan luottamukseni vapaaseen kansalaisyhteiskuntaan, vaikka se tarkoittaisi käytännössä anonyymiä ja hikistä likaisen pohjatyön tekemistä, jotta asioita voidaan saattaa laajemmin julkisuuteen.
Ilmastoliikkeen tulevaisuudelle on tärkeää, ettei poliisista tule laajemmin konfliktien osapuolta. On siis vältettävä edesauttamasta sellaista yhteiskunnallisten instituutioiden politisoitumista, joka saa poliisin lipumaan äärioikeiston käsiin. Poliisin sisällä on ristiriitaisia voimia, eikä poliisi ole yhteiskunnallisesta roolistaan huolimatta yhtenäinen, muuttumaton toimija. Tämän takia on hyvä säilyttää poliisin vallankäyttöön kriittisesti suhtautuvassa analyysissä tilaa poliisin sisäiselle heterogeenisuudelle. Poliisin ja poliisihallinnon sisällä on omat instanssinsa, fraktionsa ja voimasuhteensa, jotka voivat palvella kansalaisoikeuksien ystävien etua eri tilanteissa.
*
Viime kädessä kysymys on myös teoreettinen: jos poliisilla on keskeinen rooli nykyisten hierarkioiden ylläpitämisessä, mitä poliisille tapahtuu, kun nykyisen yhteiskunnan hierarkiat jossain kohtaa toivon mukaan purkautuvat?
On selvää, että ilmastokriisin syvetessä kapitalismiin kytkeytyvät hierarkiat tulevat entistä näkyvämmiksi. Poliisin rooli niiden ylläpitämisessä korostuu siis entisestään. BlackLivesMatter -mielenosoitusten seurauksena Yhdysvalloissa on voimistunut vaatimus poliisin rahoituksen leikkaamisesta ja poliisitoiminnan käynnistämisestä uudelta pohjalta.
Tietyllä tapaa itse ajattelen, että hierarkioiden purkaminen eri yhteiskunnan tasoilla tarkoittaa myös sitä, että muutosprosessin on tapahduttava poliisi-instituution sisällä yhtä lailla kuin sen ulkopuolellakin.
Poliisin on siis itse lakkautettava itsensä, niin kaukaiselta kuin ajatus tällä hetkellä ehkä tuntuukin.
Ajatus ei ole kuitenkaan ehkä yhtä mahdoton kuin miltä se kuulostaa. Ehkä siinä vaiheessa, kun kykenemme keskustelemaan laajamittaisesti poliisin roolista nykyisessä yhteiskunnassa, olemme hieman valmiimpia puhumaan myös siitä, millä tavalla turvallisuutta ja oikeuksien toteutumista voidaan ylläpitää ilman turvattomuutta aiheuttavia ja oikeuksien polkemiseen perustuvia hierarkioita.
Dramaturginen luenta 